Suomalaisia Madridissa

Lyhyt elämäkerta

Auli Leskinen (1960, Joensuu) on kirjallisuuden tohtori Helsingin yliopiston humanistisesta tiedekunnasta, Renvall-instituutista, erikoisalanaan Latinalaisen Amerikan tutkimus. Hän työskenteli Kirkon Ulkomaanavussa tiedottajana ja kouluttajana sekä Austinin yliopistossa Texasissa tutkijana.

Hän asui Chilessä vuosina 1993–2003 ja osallistui Diamela Eltitin kirjoittajapajaan 1995–1999. Vuonna 2007 hän julkaisi väitöskirjansa «Eroksen ja Thanatoksen jälkiä Diamela Eltitin proosassa. Liikkeessä oleva sana trooppien, metaforien ja kielellisten purkamisten leikissä». Hänen tutkimusaiheensa oli se kielellinen ja kirjallinen muutos, jonka chileläinen kirjailija Diamela Eltit toi chileläiseen proosaan.

Hän opetti Helsingin yliopiston Iberoamerikkalaisessa keskuksessa ja on kouluttautunut teatteri- ja elokuvadramaturgiassa.

Vuonna 2007 hän seurasi Ylen radion ja television kirjeenvaihtajana suomalaisen Metsä-Botnia-sellutehtaan kiistaa argentiinalaisessa Gualeguaychún kaupungissa ja valtatien 14 tiesulkuja.

Vuonna 2011 hän osallistui Bergenissä (Norjassa) järjestettyyn Kuubaa käsittelevään luentosarjaan CIC/KIK 2011 (Karibia: identiteetit ja konfliktit) esitelmällä «Sukupuoli, luokka ja etnisyys kuubalaisessa romaanissa 1990–2010».

Hän on kirjoittanut teoksen «Petojen aika» (2013) Chilen Pinochet-diktatuurista; se oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Auli Leskinen on tällä hetkellä Suomen Madridin-instituutin johtaja elokuusta 2012 lähtien.

AULI LESKISEN HAASTATTELU

1. Täällä on käynyt useita voimakkaan persoonallisia johtajia, jotka ovat antaneet instituutille paljon, mutta siitä lähtien kun te saavuitte elokuussa 2012, ilmassa on eri henki. Mikä on muuttunut?

No, uskon että se näkyy paremmin ulkopuolelta. Yritän työssäni antaa instituutille ilmeen, että se on osa kansalaisyhteiskuntaa ja että sinne on helppo tulla lapsille, aikuisille ja ikäihmisille. Olemme aloittaneet tämän uuden vaiheen lastenpäivillä.

Haluan pois virallisten gallerioiden kylmästä mentaliteetista ja nostaa kaikilla ohjelmillamme esiin nykytaiteen tässä hetkessä: sen mitä tänään tapahtuu Suomessa ja espanjankielisissä maissa.

2. Instituutin näyttelyt ovat kiinnostavia laadultaan ja määrältään; näyttää siltä kuin suomalaisten taiteilijoiden lähde olisi ehtymätön. Millä perusteella instituutti valitsee täällä esiintyvät taiteilijat?

Laatu on meille tärkeintä. Katsomme paljon nuoria sukupolvia, jotka ilmaisevat teoksissaan omaa kieltään ja omaperäisyyttä; siinä on suomalaisen taiteen elinvoima. Se on hyvin syvällistä taidetta, jossa on paljon sisältöä: pyhää, aavemaista, kauhistuttavaa…

Esimerkiksi moni tuli sanomaan minulle, että muotoilija Aimo Katajamäen näyttely pelotti heitä. Ja minusta on hyvä, että taide herättää sellaisia tunteita. Ne ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Yritän tarkkailla maailman ja Suomen taidetta. Valinta ei todellakaan ole sattumanvarainen.

3. On puhuttu useaan otteeseen instituutin perustamisesta Buenos Airesiin. Voisiko se lopettaa Madridin instituutin merkityksen?

Ei, ei lainkaan, ne eivät kilpailisi. Se vahvistaisi Madridin instituutin työtä. En todellakaan kuulu päättävään ryhmään, mutta kyseessä olisi itsenäinen instituutti. Ja olisi hyvin tärkeää saada instituutti Latinalaiseen Amerikkaan.

4. Vuonna 2007 olitte toimittajana Gualeguaychússa seuraamassa Metsä-Botnian sellutehdaskiistaa Argentiinan ja Uruguayn välillä. Uskotteko, että Suomen maine kärsi tuolla Amerikan alueella? Miten koitte tuon kiistan?

Olin toimittajana Ylen televisiolle ja radiolle, ja se oli yksi mutkikkaimmista töistä mitä minulla on elämässäni ollut, monessa mielessä. Henkilökohtaisella tasolla olin yksinhuoltajaäiti ja minulla oli poika; minun oli saatava työ maksaakseni asuntolainan ja elättääkseni hänet, joten työskentelin Ylelle suomalaisena toimittajana yrittäen antaa äänen kaikille kiistan osapuolille.

Tunsin melko hyvin Latinalaisen Amerikan eri sellutehtaiden väliset erot, ja Gualeguaychún tehdas oli niistä kaikista modernein siihen aikaan. Uskon, että siellä toimittajat menettivät puolueettoman tarkkailijan asemansa. He sekoittuivat kiistaan alueen kiihtyneen ilmapiirin vuoksi.

Se oli suomalaisten yritysten suurin imagokriisi ulkomailla, ja Suomen maine kärsi, mutta vain tietyn hetken. Monin tavoin sekoittuivat kansalliset, ympäristölliset ja sosiaaliset intohimot; se oli ongelmien kokonaisuus. En ole enää analysoinut sitä kovin paljon, mutta uskon että vahinko oli ohimenevä ja paikallinen. En kuitenkaan usko, että kaikki argentiinalaiset näkivät sen kielteisenä.

Oli ihmisiä, jotka katsoivat sitä etäämmältä. Se oli media-, yhteiskunta- ja poliittinen kriisi, joka riistäytyi käsistä. Nyt alueen ilmassa on toisia jännitteitä. Kaikesta huolimatta minulla ei ole siitä huonoa muistoa; se oli haastava työ ja pidän kaikista lämpimästi. Minulla on yhä ystäviä uruguaylaisen ja argentiinalaisen lehdistön parissa.

5. Näinä päivinä Madridissa vietetään hyvin merkittävää kulttuuritapahtumaa. Mitä ARCO Madrid 2014 Focus Finland merkitsee suomalaisille taiteilijoille ja suomalaiselle taiteelle yleensä?

Se, että olemme ARCO Madrid 2014 -messujen kutsuvieraana Focus Finland -ohjelmallamme, on suuri tilaisuus Suomen gallerioille, taiteilijoille ja taiteen asiantuntijoille. ARCO Madrid järjestetään vuosittain IFEMA-messukeskuksessa, ja se on poikkeuksellisen tärkeä ammattilaisten markkinapaikka kansainvälisille ostajille ja keräilijöille.

Suomen taidetta esitellään tässä yhteydessä yksityisgallerioissa ja myös Madridin julkisissa taidekeskuksissa. Se on historiallinen, ainutlaatuinen tilaisuus. Koskaan aiemmin suomalaista taidetta ei ole esitelty missään muussa maassa tässä mittakaavassa. Näyttelypaikkoja ovat IFEMA ja useat Madridin julkiset keskukset, kuten Centro Centro, Conde Duque, Matadero ja Complutense-yliopisto, jossa on espanjalais-suomalainen koulutuspaneeli.

Lisäksi Espanjan tärkeimmässä nykytaiteen museossa, Reina Sofíassa, järjestetään Aki Kaurismäen mestarikurssi. Esillä on myös San Antónin kauppahallin yksityisgalleria Trapeciossa. Samaan aikaan meillä on suomalaisen valokuvan näyttely CAF*-keskuksessa Almeríassa; se on Espanjan ainoa yksinomaan valokuvaan keskittynyt ammattilaiskeskus. Muuten, erinomainen keskus.

*Andalusian valokuvakeskus

6. Suomalaiset laitokset ostavat paljon taidetta, ennen kaikkea veistoksia ja installaatioita, mutta ostaako keskivertosuomalainen suomalaista taidetta?

Uskon, että tietyn koulutustason omaava keskiluokka ostaa taidetta. Ei suuressa mittakaavassa, mutta kyllä he voivat ostaa 2–3 teosta, joita pitävät kotonaan. Esimerkiksi kaikki ystäväni ovat joskus ostaneet taidetta.

Suomessa on taiteilijoita, kuten Outi Heiskanen, joka on hyvin kuuluisa ja arvostettu suomalaisella taidekentällä ja joka asettaa hintansa tavallisten ihmisten ulottuville. Espanjassa suuret sijoittajat ostavat enemmän taidetta kuin yksityiset Suomessa; myös Venäjällä, Kiinassa, Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa on merkittäviä keräilijöitä.

7. Aki Kaurismäki on Suomelle ensiluokkainen kulttuurinen viitepiste ja tunnetuin suomalainen Alvar Aallon jälkeen, mutta hän edustaa 1980-luvun harmaata ja melankolista Suomea. Se on suuri vastakohta 2000-luvun uusille suomalaisille taiteilijoille. Miksi ero on niin suuri?

Uskon, että Aki Kaurismäki on suuri romantikko. Hän osaa tiivistää elokuviinsa elokuvan olennaisen: varjon ja valon leikin. Hän onnistuu välittämään sen, mitä jotkut eivät onnistu: tunteita ja liikutusta. Hän näyttää suomalaisen sielun herkkyyden, karun estetiikan, «elämän kuin hankauksen joka kuluttaa meidät» (yksinäisyyden, melankolian vuoksi).

Ne eivät ole imeliä elokuvia. Hänen elokuvansa ovat ajattomia, ne kulkevat kohti tulevaisuutta; siinä on hänen suuruutensa. Samalla 1980-luku on yksi hänen ajallisista viitepisteistään, koska hän kasvoi silloin. Hän on sanonut: «Kaikki me halusimme pois Suomesta 80-luvulla. Suomi oli hyvin rikas kapitalistinen maa ja meillä oli passi matkustaa, mutta henkisesti tunsimme olevamme vangittuja.» (Mestarikurssi Reina Sofíassa 21.2.2014)

Buenos Airesissa esitettiin Aki Kaurismäen elokuvasarja ja kävin katsomassa kaikki hänen elokuvansa (Cinemateca San Martín). Rentouduin kovasti tietyn ammatillisen jännityksen jälkeen ja tunsin saavani seuraa kaikista argentiinalaisista elokuvaystävistä.

8. Näyttely, jonka nyt avaatte – Adel Abidin – tulee suoraan Helsingin Kiasmasta. Millainen valintaprosessi oli? Vastaako instituutti kaikista kuluista?

Kyllä, Suomen Madridin-instituutti vastaa kaikista kuluista, mutta Kiasma on tarjonnut teoksen meille maksutta. Arja Miller on kokoelmaintendentti ja hän on valinnut teoksen, joka on hyvin ajankohtainen ja arvokas.

9. Monet ulkomaalaiset yhdistävät «siestan» Espanjaan – vaikka muuallakin sitä harjoitetaan «tietämättään» – ja «saunan» Suomeen. Emmekö me espanjalaiset kärsi hieman näistä stereotypioista?

Voi olla että espanjalaiset kärsivät hieman, mutta heillä on paljon kansanviisautta. He eivät ole ainoita, jotka nukkuvat päiväunet. Me kaikki kuumissa maissa asuvat rakastamme hyviä päiväunia iltapäivän kuumuudessa. Me nautimme hyvästä saunasta ja hyvistä päiväunista.

Sauna on kulttuurissamme pyhä paikka. Ennen se oli maaseudulla pitkien talvien aikana ainoa paikka, jossa oli aina lämmintä ja kuumaa vettä. Siksi siellä perinteisesti synnytettiin lapset ja itkettiin ja pestiin vainajat. Suomalainen sauna oli tärkeä elämänkierrossa. Joskus lapsetkin tehtiin siellä…

Saunalla on erilainen rooli yhteiskuntahistoriassamme ja ilmasto-olojemme määrittämä tehtävä. Kesällä te voitte uida meressä… se ei Suomessa ole aina mahdollista.

10. Suomi on maa, jossa miesten ja naisten oikeudet on tunnustettu tasa-arvoisiksi, kuten ei voisi ollakaan toisin, mutta onko vielä jotain mitä suomalaiset naiset haluaisivat saavuttaa?

Esimerkiksi tärkeä aihe on, että yritysten ja järjestöjen johtopaikoilla on vähän naisia. Myös naisprofessorien osuus on joillakin aloilla pienempi kuin miesten, vaikka suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia.

Kyse on pikemminkin henkisestä avautumisesta, jotta miehet ja naiset olisivat siitä tietoisempia. Ajattelen, että me naiset kärsimme tietystä epävarmuudesta hakiessamme kunnianhimoisia tehtäviä. Meidän pitäisi uskoa itseemme enemmän.

Lopuksi

Nautin työstäni Madridissa kovasti. On suuri ilo työskennellä iberoamerikkalaisten kansojen kanssa, jotka ovat äärimmäisen luovia ja joilla on suuria neroja, joilta me suomalaiset voimme oppia paljon. Rakastan myös sitä inhimillistä lämpöä, jonka täältä löydän.