Haastattelussa Mariana Lifschitz, elokuvan «Ensimmäinen luokka kolmessa maassa» ohjaaja

Mariana Lifschitz on audiovisuaalisen median tuottaja, ja vuonna 2018 hän julkaisi ohjaajana dokumenttielokuvan Ensimmäinen luokka kolmessa maassa, joka käsittelee koulutusta vertaamalla Marianan pojan Gerónimon ensimmäistä luokkaa hänen kahden ystävättärensä lasten ensimmäiseen luokkaan Ranskassa ja Suomessa.

Gero aloitti ensimmäisen luokan maaliskuussa 2015. Leo, Carolinen poika, ja Julia, Agustinan tytär, aloittivat alakoulun ensimmäisen luokan Ranskassa ja Suomessa elokuussa 2014. Euroopassa ja muualla pohjoisella pallonpuoliskolla lukuvuosi alkaa elo–syyskuussa, kun taas eteläisellä pallonpuoliskolla koulu alkaa helmi–maaliskuussa.

Vähän Mariana Lifschitzin tarinaa

Mariana kasvoi 1970-luvulla Villa del Parquen kaupunginosassa Buenos Airesissa perheessä, jossa puhuttiin paljon politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri sosiaalinen kiinnostus, osallistuivat kaupunginosan vaatimuksiin. «11-vuotiaaksi asti kävin alakoulua diktatuurin aikana», hän muistaa, «kun olin viidennellä luokalla, oli Falklandin sota.»

Vuosien myötä Mariana kasvoi ja antoi muodon niille ajatuksille, jotka olivat kulkeneet hänen historiansa läpi. «Uskon, että minuun on jäänyt tähän asti valinta yhteiskunnallisen kiinnostuksen, taistelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta; se on arvo jota puolustan ja johon samastun. Uskomatta ihanneyhteiskuntaan. Uskon, että kannattaa taistella, koska jos kukaan ei taistele, vaaka kallistuu eriarvoisuuden puolelle», hän korostaa.

Jonkin aikaa sitten Mariana työskenteli monta vuotta leikkaajana eri tiedotusvälineissä ja myös eri aikoina opettajana. Nykyään hänellä on selvillä, mitä hän haluaa tehdä ammatillaan ja työllään: «Paikkani maailmassa on kaupunginosatyössä; minua motivoi se, että voin auttaa vahvistamaan sosiaalisia siteitä siellä, missä läheisimmät suhteet syntyvät, tekemisessä yhdessä toisten kanssa ja tulosten näkemisessä.» Mariana johtaa myös Vínculos vecinales -lehteä kaupungin 10. ja 11. kunnanosassa; sen perusti hänen isänsä Enrique Lifschitz.

Elokuvatyöstään hän lisää: «Pyrin audiovisuaalisen kielen avulla siihen, että syntyy keskustelua, että opettajat ja perheet ottavat sen omakseen, että heille tapahtuu jotain kun he näkevät sen, että sillä on konkreettinen vaikutus ihmisiin. Elokuvan, ainakin sen jota minä teen, pitää viihdyttää ja saada ajattelemaan.»

Ensimmäinen luokka kolmessa maassa: idean synty

Aluksi ajatuksena oli tehdä koulutusta käsittelevä elokuva. Maiden mukaan ottaminen tapahtui myöhemmin. «Kiinnostukseni koulutusdokumentteihin alkoi, kun palasin kouluun äitinä», Mariana selittää. Kun hänen poikansa Gerónimo oli päiväkoti-iässä, hän ilmoitti tämän yksityiseen päiväkotiin kaksivuotiaiden ryhmään. Heti alkuun hän alkoi tuntea olonsa epämukavaksi ajatuksen kanssa. Ei siksi että päiväkoti olisi ollut huono; itse asiassa hänen poikansa meni sinne mielellään. «Se, että on asiakas, että johtajan ja kaikkien pitää kohdella sinua hyvin koska olet asiakas, sai minut tuntemaan oloni äärimmäisen epämukavaksi, se tukahdutti minut. Varmasti siksi, että omat koulukokemukseni olivat hyvin erilaisia.» Näin ajatus alkoi saada muotoa.

«Tajusin, että siinä oli jännite. Meille perheille, jotka olimme käyneet julkista koulua, oli jännite siitä oliko julkinen vai yksityinen. Olen varma, että on paljon isiä ja äitejä, jotka kävivät julkista koulua, ja jos heiltä kysyy kannattavatko he julkista koulua, he vastaavat epäröimättä kyllä; silti monet heistä lähettävät lapsensa yksityiskouluun. Siinä oli siis jännite, joka minusta oli hyvin ajalle ominainen ja jota yksikään näkemäni dokumentti ei ollut käsitellyt.»

Mariana alkoi tutkia asiaa ja esitti hankkeen INCAA:lle, mutta sitä ei hyväksytty. Toisaalta hänellä oli kaksi ystävätärtä, Caroline (ranskalainen, naimisissa argentiinalaisen kanssa) ja Agustina (argentiinalainen, naimisissa suomalaisen kanssa), jotka olivat muuttamassa Ranskaan ja Suomeen ja joiden lapset kävisivät alakoulua siellä. «Verrataan ensimmäisen luokan kokemuksia kolmessa maassa», he sanoivat. Ja hanke syntyi.

Kolme maata

Dokumentin mittaan kierretään Argentiinan eri kouluissa ja analysoidaan Marianan (Argentiina), Carolinen (Ranska) ja Agustinan (Suomi) välisen vuoropuhelun kautta heidän lastensa ensimmäisen luokan erilaisia kokemuksia. Yksi havaituista asioista on, että Suomessa koulu on julkinen, kun taas sekä Ranskassa että Argentiinassa on julkisia ja yksityisiä vaihtoehtoja, joskin Ranskassa julkinen koulu on vallitseva.

Kun Argentiinassa ja Ranskassa vanhemmat vievät ja hakevat lapsensa koulusta, Suomessa on tapana, että lapset menevät ja tulevat yksin. Agustina, Julian äiti, jonka tytär käy ensimmäistä luokkaa Suomessa, hämmästyi, koska ensimmäisenä koulupäivänä hän oli ainoa äiti, joka odotti tytärtään koulun ovella. Kaikki muut lähtivät yksin, ja jokaisella lapsella oli kännykkä pelkästään ja yksinomaan vanhempien kanssa viestimiseen matkan aikana.

Ranskassa Caroline kertoo, ettei vanhempien ja koulun välinen side ole yhtä vahva. Argentiinalaiseen tapaan tottuneena, jossa vanhemmat ja opettajat pysyvät läheisinä koko vuoden pitäen kokouksia tai kohdaten koulun ovella, Ranskassa tuota sidettä ei juuri ole. Harvat vanhemmat käyvät koululla eivätkä opettajat ole ovella tulo- ja lähtöaikoina. Vaikka koululla on avointen ovien politiikka, viestintä tapahtuu yksittäisten tilanteiden vuoksi eikä jatkuvasti.

Argentiinassa vanhempien ja opettajien tapaamiset lasten koulunkäynnistä keskustelemiseksi ovat paljon tavallisempia.

Kolmen äidin vuoropuhelussa koko dokumentin ajan verrataan tällaisia asioita: tapoja, joilla lapset menevät kouluun, vanhempien ja opettajien välistä sidettä, koulun asemaa ja auktoriteettia, lasten toimintaa ja opetettavia sisältöjä.

Suomesta voi nähdä dokumentin eri osissa, miten lasten itsenäisyys asetetaan etusijalle; yksi havainto on, että lapset oppivat pukemaan itse pienestä pitäen, koska joinakin aikoina on niin kylmä, etteivät opettajat voi käyttää aikaa niin monen vaatekappaleen pukemiseen jokaiselle oppilaalle ennen ulos menoa.

Näkyy myös, että lapset ovat tunneilla sukkasillaan, mukavilla omilla tuoleilla, ja tekevät muun muassa puutöitä, ompelua, kudontaa ja musiikkia.

Ranskassa Carolinea yllättää havainto, että lasten tulevaisuus ennakoidaan jo vanhempien yhteiskunnallisen aseman mukaan ja että luokan taakse sijoitetaan älykkäimmät ja eteen ne, joilla on eniten vaikeuksia. Näin erottelu tulee monissa tapauksissa alusta asti ja koulun taholta.

Suomalainen malli ja argentiinalainen malli

«Meitä yllätti se, miten samankaltaisia olivat tavat ajatella lapsen ja pedagogisen tarjonnan suhdetta, miten lähellä toisiaan Argentiina ja Suomi olivat», Mariana kertoo ja päättelee, ettei Suomen koulun menestys Argentiinaan verrattuna johdu pedagogisesta lähestymistavasta.

«Pedagoginen lähestymistapa ei ole niin erilainen. Itse asiassa joitakin elokuvassa näkyviä Suomen oppimismenetelmiä pidetään Argentiinassa jo ohitettuina», hän korostaa ja selittää: «Suomen koulun menestys liittyy hyvin läsnä olevaan valtioon, vahvaan hyvinvointivaltioon, jossa lapset tulevat kouluun perhetaustasta, jossa perheillä on työ, terveydenhuolto, jossa he ovat hyvin ravittuja ja jossa on vaatteet… se antaa heille mahdollisuuden keskittyä kouluun. Ja koulussa opettajille maksetaan hyvin, hyvin hyvin, joten sekin nostaa työn arvostusta.»

Toisaalta ero Argentiinan ja Suomen julkisten koulujen välillä on huomattava materiaalien ja rakennusten kunnon osalta; Euroopan maassa ne ovat parempilaatuisia.

Suomessa opettajilla on palkallinen vuorotteluvapaa, jonka aikana he voivat omistautua tutkimukselle ja pohtia luokkatyötä. Opetussuunnitelma on avoin: ei ole kiinteitä sisältöjä vaan tavoitteita, ja tapa niiden saavuttamiseen määräytyy kunkin oppilasryhmän piirteiden mukaan. «Tuollaisen vapauden antamiseksi on oltava erittäin päteviä ja hyvin palkattuja opettajia», Mariana toteaa ja lisää, että on tärkeää, että opettajat saavat tukea sekä johdolta että järjestelmässä ylempää.

Onko suomalainen malli sovellettavissa Argentiinaan?

Marianalle vastaus tähän kysymykseen on laaja, sillä kyse on hyvin erilaisista kulttuureista ja ajattelutavoista.

«En usko, että se on missään mielessä vertailukelpoista. Agustina kertoi, että väestö on nöyrää, tietyllä tapaa siksi että he luottavat virkamiehiin. Se on yhteiskunta, joka luottaa toiseen. Virkamies on joku, joka tietää miten työnsä tehdään ja joka tekee sen vastuullisesti. Jos siis koulu on korjauksessa vuoden ja joudut kestämään pölyn ja koneiden melun ja lapsilla on tunnit konteissa, koska koulu on remontissa, luotat siihen että se joka siitä huolehtii tietää mitä tekee; et siis mene tulipalopuheineen ajattelemaan että joku varastaa, että remonttia venytetään jotta jäisi vaihtorahaa taskuun ja että sinun on oltava varuillasi koska varmasti jotain tehdään väärin.»

Toinen hänen korostamansa asia on omatoimisuus. Kuten aiemmin mainittiin, lapset Suomessa oppivat tekemään asiansa hyvin pienestä pitäen. Marianan mukaan Argentiinassa tätä on vähemmän: «meillä on taipumus ratkaista heille kaikki», hän toteaa ja myöntää, että se on vaikeaa: antaa lasten ratkaista joitakin asioita itse.

Samalla hän kuitenkin huomauttaa: «En ole samaa mieltä siitä, että koululta vaadittaisiin jotain mitä yhteiskunta ei tee. Vaatikaamme koululta ja tehkäämme se myös kotona, ja antakoot tiedotusvälineetkin panoksensa – sanotaan, että se on yhteistyötä. Älkäämme vaatiko vain koululta terveellistä ruokaa, vaatikaamme myös tiedotusvälineiltä, etteivät ne levitä roskaruoan mainoksia ikään kuin ne olisivat erittäin terveellisiä ja hauskoja ruokia… ja niin edelleen kaikessa.»

Suomalaisella omatoimisuudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Agustina, dokumentissa Suomesta mukana ollut äiti, kertoo menneensä kerran auttamaan iäkästä ihmistä, joka oli kaatunut jäällä ja jolle kukaan ei ollut tarjonnut apua. «Ikään kuin jokaisen pitäisi pärjätä yksin; se on kuin omatoimisuuden hyvän puolen vastapaino», hän alleviivaa.

Johtopäätöksiä

«Kyse ei ole budjetista, mutta kyllä se on budjettikysymys», dokumentissa sanotaan. Koko tämän työn pohjalta Mariana, Caroline ja Agustina saattoivat tehdä hyvin kiinnostavia johtopäätöksiä:

«Minusta se mitä voimme ottaa on, että jos haluat toimivan julkisen koulun, huippulaatuisen, sinun on huolehdittava kaikista niistä muista ehdoista, jotka ovat välttämättömiä jotta pedagoginen teko voisi tapahtua – niiden on oltava olemassa», Mariana selittää. Hänelle kysymys ulottuu sisältöä ja budjettia pidemmälle. Se liittyy siihen järjestelmään, joka koulutusta kannattelee ja tekee sen mahdolliseksi.

«Lapsen on tultava kouluun hyvin ravittuna, perheen tukemana, vanhemmilla on oltava työ jotta he voivat rauhassa lähettää lapsensa kouluun, on oltava toimiva terveydenhuolto, kaupunginosissa on oltava viemärit ja lasten on saatava juomavettä, koulujen ei pidä olla romahtamassa, ja opettajien on voitava tulla pää virkeänä ja rahaa taskussa, jotta he voivat murehtia hyvän tunnin pitämistä.»

Tässä mielessä dokumentissa tulee selvästi esiin Argentiinan koulutusjärjestelmän tarve ja se, mitä se voi Suomen mallista ottaa: «Se on kokonaisuus; sanotaan, että jos kaikkea tuota ei ole, ei voi murehtia opetusmenetelmää tai sitä, onko opettajalla halua olla siellä. Että lapset saapuvat oppimiskuntoisina ja opettajat opetuskuntoisina», hän päättää.