Almirante Brownin kirjamessut: Ariel Díaz

Ariel Díaz on omaperäinen kirjailija, iloinen ja innostunut persoona. Lähestyimme häntä, koska sen lisäksi että kuulimme joitakin hänen novellejaan, saimme tietää, että hän on saanut Suomesta myönnetyn Ángel Ganivet -palkinnon.

Milloin aloitit kirjoittamisen ja mihin kirjallisuudenlajiin erikoiduit?

Aloitin kirjoittamisen vuonna 1987, vuosi ennen kuin jäin eläkkeelle Argentiinan kauppalaivaston konepäällikön tehtävästä. Olen kirjoittanut yli 300 novellia. Vaikka suurin osa niistä on aikuisille, olen kirjoittanut myös lasten- ja nuortenkertomuksia sekä yhden näytelmän.

Ketkä kirjailijat vaikuttivat eniten toimintaasi (tai elämääsi) ja miksi?

Olen lukenut paljon ja hyvin monenlaista. Mutta eniten vaikuttivat Julio Cortázar ja Abelardo Castillo.

Mitkä ovat kirjailijantyösi varrella olleet innoituksen lähteitä? (ihmiset, maisemat, itsetuntemus, kiintymykset, yksinäisyys jne.)

Yleensä se, mitä luin; tai ihmiset, jotka innoittivat minua rakentamaan henkilöhahmon.

Meitä kiinnostaisi kuulla Suomesta saamastasi palkinnosta: milloin? Mistä palkinto koostui? Miten sait tietää kilpailusta?

Heinäkuussa 2012 sain tietää verkkosivuston http://www.escritores.org kautta VI kansainvälisestä Ángel Ganivet -kirjallisuuskilpailusta. Lähetin teokseni ”Isäni, se ihme”, joka voitti saman vuoden marraskuussa. Palkintona oli 500 euroa, kunniakirja sekä viidelle CD:lle ja yhdelle DVD:lle luettu ”Martín Fierro”.

Mitä tiedät Suomesta?

Sijainnin kartalla.

Oliko näille kirjamessuille osallistuminen mielestäsi hyvä kokemus? Miksi?

Se oli mielestäni erinomainen kokemus, sekä vuoden 2016 että tämänkertainen, koska se saattoi minut yhteyteen muiden kirjailijoiden ja lukevan yleisön kanssa.

Minkä neuvon antaisit vasta aloittaville nuorille kirjoittajille siitä, miten edetä tässä kauniissa kirjoittamisen työssä ja jatkaa niistä vaikeuksista huolimatta, joita he varmasti kohtaavat?

Että he lukisivat paljon hyviä kirjailijoita. Se on paras motivaatio aloittaa kirjoittaminen. Ja ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. Ensimmäisen novellini ”Rannerengas” kirjoitin 51-vuotiaana ja voitin sillä XXXI Jauja-novellipalkinnon vuonna 1990 Valladolidissa, Espanjassa.

Fennia kiittää kirjailija Ariel Díazia annetusta haastattelusta.

Novelli, joka sai Suomen Ángel Ganivet -palkinnon

Isäni, se ihme

Kuulen hitaat, vaimeat askeleet, jotka liukuvat olohuoneen halki. Kuvittelen hänen kasvoillaan varautuneen ilmeen, kun hän kävelee väistellen niitä vanhoja koinsyömiä romuja, jotka perin isoisältä, kirjapinoja ja lattialle levinneitä paperipalloja, joissa on keskenjääneitä runoja, ja jotain torakkaa jalat pystyssä. Hän yrittää kuten aina olla koskematta mitään ja etenee varpaillaan puhtaimpien kohtien kautta; hän pyrkii välttämään tarttumasta siihen pölykerrokseen, joka on laskeutunut lattialle ja tavaroille, kunnes on antanut kaikelle saman identiteetin.
—Daniel! Oletko siellä?
Missä muualla voisin olla yhdeksältä illalla? Hän tietää, että käytän ne harvat vapaat tunnit työstäni ja inhottavista kotitöistä — joihin käytän yhä vähemmän aikaa — runouden lukemiseen. Jätän kirjan ja istuudun sängylle.
—Oletko yksin? —hän kysyy hiljaa, näyttäytymättä.
Kyllä, olen yksin, olen aina yksin.
Hän tulee makuuhuoneeseen juuri kun olen pukemassa housuja jalkaan. Se kirottu tapa tunkeutua elämääni, hän luulee, että hänellä on siihen oikeus; en antanut sitä hänelle, mutta hän ottaa sen silti. Hän näkee kirjan sängyllä.
—Alberti?
Hymyilen haluttomasti. Tietenkin Alberti. Lempirunoilijani. Hyvin ovelaa! Hän oli itse lahjoittanut minulle kirjan edellisellä viikolla. Mitä muuta voisin lukea kuun lopussa, kun olen kuun alussa jo käyttänyt puolet minimipalkastani runokirjoihin ja kuun puolivälissä ahminut ne runonälkääni?
Ärtyneenä olen tietoinen löyhkästä, joka valtaa huoneen tänä kuumana heinäkuun yönä, löyhkästä, joka tihkuu runsaana kaikista huokosistani ja nousee tahmeista lakanoista — melkein kaksi kuukautta pesemättä! Toivon hallitsevani itseni, jos hän tekee jonkin ivallisen tai muka hauskan huomautuksen siisteydestä tai harvoista kylvyistäni. Kumartuen eteenpäin ja varpaillaan — jotten tahraisi hikisellä ja pömpöttävällä vatsallani hänen valkoista paitaansa tai moitteettomia ruskeita housujaan — annan hänelle suukon.
—Ostin muutamia asioita, jotta voisimme syödä illallista yhdessä.
Kuka on kertonut hänelle, että elän kurjuudessa? Kuka on kerjännyt häneltä hänen röyhkeää rahaansa? Nostan paidan lattialta ja puen sen ylleni. Koska olen nähnyt hänen useasti nyrpistävän nenäänsä etsien hajujen alkuperää, poistun makuuhuoneesta ja hän seuraa minua olohuoneeseen.
—Onko sinulla leipää?
On, viime viikolta, ei paljon; jos kastan sen ja laitan uuniin, siitä tulee rapeaa.
Runsas, aaltoileva, ruskea ja yhä harmaantumaton tukka kehystää hänen täydellisiä kasvojaan, joista erottuvat vaaleat, elämää täynnä olevat silmät — ja kylläpä hän eläkin! Paita — huolellisesti auki napitettu ja täydellisin kääntein hihat käärittynä, ilman ainuttakaan ryppyä, kuten vain hän osaa — erottuu hänen miehekkäiden kasvojensa rusketetusta ja sileästä ihosta. Vahva kaula ja käsivarret paljastavat urheilijan treenatut lihakset.
—Haluan näyttää sinulle jotain, joka… tulet yllättymään!
Tunnen jo tuon ilmeen; tuon kiihtyneen kävelyn pöydän ympärillä katse lattiassa, jotta silmien loiste ei paljastuisi, katkonaisen hengityksen, malttamattomuuden nähdä minun reaktioni, yllättynyt eleeni, ja siten nauttia siitä odotuksesta, jonka ilmoitus minussa herättää.
Menen ikkunan luo. Ei pienintäkään tuulenvirettä. Haukon henkeä yrittäen tehdä hengityskelvottomasta ilmasta hengityskelpoisempaa. Otan taskusta kostean ja rypistyneen nenäliinan ja pyyhin sillä valuvat kasvoni; olen juuri pukenut paidan ja se on jo liimautunut vartalooni, hiestä läpimärkänä. Hikoilu, äiti korjasi minua, aina yrittäen parantaa sanavarastoani. Ei, minä en hikoile: minä valun, äiti, olen erilainen. Etkö näe? Kun on kuuma, sinä hikoilet, kainalot ja otsa kostuvat hädin tuskin. Mutta katso, miten minulla valuu kulmakarvoista, nenänpäästä, katso kainaloitani, sillä eihän minulla ole edes kainaloita, vain kainalokuopat, joista tihkuu tuota tahmeaa, luotaantyöntävää nestettä, joka pursuaa virtoina ihostani, kastelee paitani ja jatkaa housujeni tahrimista, löyhkäten, löyhkäten; ei, äiti, tämä on hikeä, hirvittävää hikeä, kunpa vain hikoilisin; enkä sano mitään siitä, jos riisun kengät ja sukat, haju on jo loukkaava, äiti, kyllä, se on hikeä, eritettä, kainalonhajua, pahinta laatua, tahmeaa, iljettävää.
—Toin uunikanaa ja perunoita. Näyttääpä hyvältä! Maistuuko?
Kielletty: pastat, paistetut ruoat, perunat, munat, leipä, hampurilaiset, lääkäri sanoi sinulle, äiti toisti, sinun on noudatettava ruokavaliota, sinusta tulee lihava. Olin jo muodoton läski, ajattelin vain syömistä. Ja mitä enemmän äiti yritti saada minua noudattamaan ruokavaliota, sitä enemmän huijasin tyydyttääkseni loputtoman nälkäni. En ymmärrä, tohtori; pidän häntä tiukalla dieetillä, mutta laihtumisen sijaan hän lihoo. Tiukka dieetti! Sitä äitini ei koskaan tiennyt, että nousin kahdesti yön aikana tyhjentämään kaiken, mitä leipäpussissa, jääkaapissa ja ruokakomerossa oli. Tämä oli lempipaikkani: ennen kuin sytytin valon, suuni vettyi kuvitellessani hyllyt täynnä pulleita juustoja ja koukuissa riippumassa kuin kypsä ja kielletty hedelmä häpeämättömiä makkaroita ja epäpyhiä kinkkuja. Minut pelasti se, miten hajamielinen ja luottavainen äiti oli.
—Ei, yllätys on jotain muuta. Et osaa kuvitellakaan. Sano, maistuuhan se?
Kuinka se ei maistuisi! Kana ja perunat ovat aina olleet yksi heikkouksistani.
Isäni alkoi huolestua lihavuudestani ja opiskeluhaluttomuudestani, kun hän vaihtoi kauppalaivan kapteenin paikan työhön merenkulkutoimistossa ja oli enemmän kotona. Hän huomasi, että se veltto rasvapallo, joka söi televisiota katsellen, pyöri hänen ympärillään ja palasi syömään televisiota katsellen, oli hänen poikansa. Sen, mitä hän ei ollut tehnyt useaan vuoteen, hän halusi tehdä kerralla. Hän yritti saada minut kiinnostumaan taiteesta. Hän vaati, että lukisin, ottaisin aurinkoa, harrastaisin urheilua. Hän vei minut mukaansa pelaamaan pelotaa — isä oli erinomainen takapelaaja —, soutamaan — isä oli seuran edustaja —, uimaan — isä ui kolmetuhatta metriä kahdesti viikossa —, harjoittelemaan suurilla laitteilla… Todella, ne jäivät minulle liian suuriksi. Isä oli fyysisten avujen perikuva. Ja mitä sanoa hänen sivistyksestään! Lapsena hän osallistui yhteen noista kysymys- ja vastauskilpailuista; hän voitti kaiken, tietenkin, vastaamalla espanjalaisten taidemaalarien elämästä ja tuotannosta. Liikaa minulle. Minusta tuli hänen ainoa epäonnistumisensa. Hänen ainoa saavutuksensa oli, että eräänä kesäpäivänä sain auringonpistoksen ja koko kehooni tuli punaisia läiskiä. Aurinkoallergia, sanoi lääkäri. Pysyin edelleen iljettävän valkoisena; siitä hetkestä lähtien lääkärin suostumuksella.
—Miten runollinen inspiraatiosi voi?
Hän kysyy aina samaa. Hän tietää, että jatkuva kimpoaminen kustantamoista masentaa minua. Että kun sain tietää, että joku Sánchez oli voittanut ”Juan Ramón Jiménez” -runokilpailun, tein itselleni paljon toiveita kuvitellen, että se voisin olla minä. Mutta osoittautui, että kyseessä oli toinen Sánchez. Tietysti, niitä on niin monta!
Sinun pelikaverisi peli, isä! Haasteen olivat esittäneet isäni ystävä ja tämän poika, minun ikäiseni nuorukainen. Isä jarrutti minua: Mutta Daniel, Scrabblen pelaamiseen tarvitaan tietty sanavarasto. Onko sinusta, että sinulla on sellainen?
Menin katsomaan televisiota. Tuosta keskustelusta lähtien aloin nähdä unta, että isä lähti merille ja myrsky sai hänet haaksirikkoon. Heräsin huonovointisena, tuntien syyllisyyttä.
—Mitä jos söisimme illallista? Siis ennen kuin se jäähtyy.
Hän ojentaa minulle ruokapaketin ja avaan sen keskelle pöytää. Kasaan kirjat ja paperit pinoon, etsin vapaata paikkaa, mihin panisin sen. En löydä ja asetan sen lattialle. Puuskutan ponnistuksesta, kastellen kulkureittini nenänpäästä. Katan lautaset ja aterimet vain hänelle. Hän on hyvin hienostunut eikä ole koskaan osannut syödä kanaa käsin. Hän ei tiedä, mitä menettää. Vien suuhuni ison kourallisen perunoita. Hän rypistää kulmiaan. Olenhan kotonani, vai mitä?
Kirjoitin runoja pienestä pitäen, mutta isäni sai tietää siitä, kun voitin toisen palkinnon Alcantarillassa. Voiton innostuksessa jätin kirjeen sängylleni ja hän luki sen. Kun palasin koulusta — kertasin lukion toista vuotta — hän odotti minua hymyillen, runokirja kädessään ja ennen kaikkea… toisenlaisin silmin.
Vaikka hän havaitsi läsnäoloni lopetettuaan merillä käymisen, hän tajusi minun olevan myös ihminen vasta kun luki tuon kirjeen. Hänen silmiinsä syntyi erilainen loiste, hänen ääneensä ja sanoihinsa arvostus ja kunnioitus. Ne saivat minut tuntemaan oloni oudoksi, aluksi kiusaantuneeksi ja myöhemmin ylimieliseksi, kun löysin nautinnon tuntea itseni jotakuta ylemmäksi ja tässä tapauksessa vielä häntä. Keskustelustamme tuli sujuvaa ja toistuva aihe oli runous. Se sai aikaan sen, mitä hänen satunnaiset lähestymisyrityksensä eivät olleet saaneet. Minä, joka olin tottunut hänen välinpitämättömyytensä hiljaisuuteen, ponnistelin valtavasti vastatakseni kohteliaasti hänen kysymyksiinsä ja otin uuden roolini opettajana sellaisen edessä, jonka katsoin tietävän kaiken. Minun oli vaikea sopeutua hänen uunituoreisiin ihailun ja hellyyden osoituksiinsa.
—Se on hieman jäähtynyt. Haluatko, että lämmitän sen?
Voin nousta ja mennä uunille; en ole mikään invalidi. On totta, että ponnistus, joka minulta vaaditaan tilavuuteni siirtämiseen, on paljon suurempi kuin se, jonka hänen voimakkaat lihaksensa tekevät hoikan vartalonsa nostamiseksi. Mutta pärjään itsekseni.
—Asun Julian kanssa.
Olikin jo aika päättää. Joka viikko eri nainen. Tiettyyn rajaan asti se voisi olla ihan hyvä minun iässäni, ellei olisi tuota kirottua lihavuutta ja hikeä, mutta hänen iässään…
—Hän on raskaana. Haluamme, että sinusta tulee kummi.
Tietenkin! Koska se rasvamöhkäle ei päätä etsiä tyttöystävää, mennä naimisiin ja hankkia lasta, annamme hänelle kummilapsen. Ei se ole sama asia, mutta lähelle osuu. Se siis oli se yllätys! Ja mitä nyt? Pitääkö minun nousta seisomaan, halata häntä, onnitella ja kiittää tästä kunniasta? Pitääkö minun liikuttua ja päästää muutama kyynel? Liian monta pisaraa putoaa nenästäni. Kummi. Isä oli liikaa! Minun on tyydyttävä vähäisempään arvonimeen: kummi.
—Ei! Älä katso minua noin. Se ei ole se yllätys, josta puhuin.
Mikähän se on? Jos tämä ei ollut se…
Kun lukio oli päättynyt, hänen kiinnostuksensa koulutukseeni heräsi uudelleen. Isä oli pitkälle ehtinyt näyttelemisen oppilas erään kuuluisan teatteriopettajan tunneilla. Hän piti hyvänä ajatuksena, että minäkin opiskelisin, jotta voittaisin synnynnäisen ujouteni. Kolme kuukautta olimme kurssitovereita. Sinä aikana ihailin niitä täydellisiä tulkintoja, joita isäni teki mitä erilaisimmista hahmoista, ja kaduin, että olin taipunut hänen neuvoonsa oman pysäyttämättömän kömpelyysvyöryni edessä. Eräänä päivänä hän riitaantui opettajan kanssa, joka oli äkkipikainen kuten kaikki epäonnistuneet näyttelijät, ja he poistuivat harjoitussalista selvittämään välinsä.
—No? Mitä vastaat? Tuletko kummiksi?
En käy koskaan kirkossa; en usko Jumalaan niin kuin hän. Ja kummin, hyvän kummin, on uskottava ja kasvatettava kummilapsi uskonnossa. Niin sanoo katekismus… luulisin.
Isäni riiteli ulkona sen hurjimuksen kanssa ja minä yritin lavalla muistaa näytelmän repliikkejä, jotka kävivät yhä mutkikkaammiksi. Unohtelin, minulle piti kuiskata joka sana. Ilmeettömänä, mieli tappelussa, kömpelöt liikkeeni pilaamassa kaiken, kuulin opettajan huudot, yhä raivostuneempina; ahdistus sai minut näkemään harhoja ja näin, vannon että näin useiden tovereiden raahaavan verissään olevaa isääni, rinnasta törröttämässä veitsen kahva, itkua ja huutoa, ambulanssi!, lähdin juoksemaan, sotkeuduin kulisseihin, kierin portaita alas, ei, ei veitsellä!, nousin ylös, etenin käytävää pitkin kömpelösti kuten aina, halusin hänet elävänä, ei veistä!, kohtasin opettajan, murhaaja!, hän katsoi minua hämmentynein silmin, isäni istui aulan lattialla pidellen leukaansa, mihin sinulla on veitsi iskettynä, mikä veitsi, tunnustelin hänen rintaansa, missä on veri, mikä veri, vain isku kasvoihin, se huimasi hetken, nyyhkyttäen panin käteni hänen selkänsä taakse ja autoin hänet ylös, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelistä, kiitos, poika!
—Toisessa paketissa toin jäätelöä. Avaan sen heti.
Se oli ainoa kerta, jolloin tunsin olevani hyvin lähellä isääni. Se merkitsi teatterituntiemme loppua ja uutta käännettä niin epävarmassa suhteessamme. Hän, luullessaan löytäneensä sen rakkauden, jota ujouteni ei antanut minun ilmaista, hukutti minut hellyydenosoituksiin, aina tarkkana pienimmillekin eleilleni, ääneni sävylle; minä taas, kiusaantuneena, yritin palata — hyvin hienovaraisesti — mukavaan välinpitämättömyyteeni.
—Ja lopuksi… yllätys.
Mitä hänellä on mielessään? Silloin näen kansion tuolilla; ja arvaan, mikä yllätys on. Tunnen sisälläni kivun, hyvin syvällä, joka leviää koko kehooni. Isä ottaa kansion ja avaa sen.
—Minä olen se Sánchez, joka voitti runokilpailun.
Hymyillen, tyytyväisenä, hän sanoo sen minulle.