Uruguaylaisen filosofin Pablo Romero Garcían haastattelu

Kun puhumme maamme julkisista koulutus- ja filosofiakeskusteluista, yksi tärkeimmistä nimistä, joka tulee mieleen, on Pablo Romero García. Hän on Instituto de Profesores Artigasista (IPA) valmistunut filosofian opettaja, hän on opiskellut filosofian kandidaatin tutkintoa FHCE-UDELARissa ja tekee maisteriopintoja koulutuspolitiikasta ja -johtamisesta (CLAEH). Hän on Proyecto Cultural Arjén perustaja ja koordinaattori, toimii tällä hetkellä filosofian ja tietotekniikan opettajana toisen asteen koulutuksessa sekä etiikan opettajana CLAEH-yliopistossa.

Hän luennoi filosofisista, kasvatuksellisista ja kulttuurisista aiheista sekä kansallisesti että alueellisesti ja esiintyy säännöllisesti tiedotusvälineissä. Hän on kolumnisti julkaisuissa Cooltivarte, Contratapa, Uypress, Semanario Voces ja Agresor. Hän on tunnettu myös filosofian kolumnistina Radio El Espectadorissa, Tevé Ciudad -kanavan ohjelmassa Ciudad Más ja ennen kaikkea televisioesiintymisestään sarjassa Merlí.

Hän julkaisi äskettäin kirjansa ”Sobre el Sentido de Educar” (Kasvattamisen mielestä), joka voitti esseekilpailun ”Kasvatus: tulevaisuuden jatkuva rakentaminen. Opetuksen jatkuvuudet ja haasteet Uruguayssa”.

Keskustelemme kirjasta, koulutuksen nykytilanteesta ja edessä olevista haasteista seuraavassa haastattelussa:

– Missä vaiheessa syntyi halu ja tarve antaa elämä teokselle ”Sobre el Sentido de Educar”?

– Vuoden 2020 alusta lähtien olin koonnut viimeisen kymmenen vuoden esseitäni, artikkeleitani, luentojani ja mediakeskustelujani sillä ymmärryksellä, että noissa puheenvuoroissa oli jo selvä ydin kysymyksiä, tunnistettava ja analysoitava teoreettinen kehys ja ehdotusten kokonaisuus, jonka kertova punainen lanka oli selvästi kasvatusfilosofian kentällä. Olin tuolla tiellä, kun julkistettiin avoin haku vuoden 2020 esseekilpailuun ”Kasvatus: tulevaisuuden jatkuva rakentaminen. Opetuksen jatkuvuudet ja haasteet Uruguayssa”, jolla oli arvostettu kollegoista koostuva raati.

Ja siinä päätin sovittaa työni haun ehtoihin aiheen rajauksen ja laajuuden osalta, osallistuin ja lopulta voitin kilpailun, jossa oli rahapalkinto ja – mikä minua eniten kiinnosti – mahdollisuus siihen, että kirjan julkaisisi merkittävä kustantamo, Penguin Random Housen Ediciones B. Sobre el sentido de educar syntyy siis kahdesta liikkeestä: siitä, jota olin takonut jo useita vuosia pohtimisen ja tuottamisen työstäni luokkahuoneen ulkopuolella, siitä että olin ottanut opettajuuden vakavasti älyllisenä tehtävänä, jonka kautta kasvattaja osallistuu ja vaikuttaa julkisesti yhteisössään, sekä siitä tilaisuudesta, jonka esseekilpailu tarjosi.

– Mitkä ovat kirjan teemalliset painopisteet?

– Raadin päätöksen jälkeen ja tekstin ollessa jo matkalla julkaisuun järjestin kirjan viiteen linjaan raadin jäsenen, kollega Juan Pedro Mirin ehdotuksesta ja järjestin alun perin esittämäni aineiston uudelleen. Lopulliset painopisteet ovat: Kulttuuri ja kasvatus; Opettajankoulutus; Eriarvoisuus ja syrjäytyminen; Uudet ajat, uudet mahdollisuudet; sekä Filosofian ja humanististen tieteiden rooli.

– Mitä merkitsee olla opettaja maassamme?

– Ei enempää eikä vähempää kuin olla yhteiskuntamme nykyisyyden ja tulevaisuuden rakentamisen keskeinen moottori. Yhteiskunnan arvot, sen älyllinen kyky, sen julkisen keskustelun taso ja sen demokratian laatu mitataan suurelta osin sillä, millainen vaikutus ja yhteiskunnallinen merkitys opettajan työllä on. Kerro minulle, mikä asema opettajilla on yhteisössä, niin kerron sinulle, millainen yhteisö sinulla on.

Ei ole yhtään ammattia, ei yhtään käsityötä, jota ei olisi taottu opettajien ohjauksessa. Se on propedeuttinen tehtävä, toisin sanoen yhteisön pilarien ja sen jäsenten muodostumisen perusta. Se kattaa siis yhteiskunnan yksilöllisen ja yhteisöllisen ulottuvuuden olennaisimman. Ja meidän kaltaisissamme maissa, jotka ovat kiinni maailman eriarvoisimmalla alueella – ohittaen jopa Saharan eteläpuolisen Afrikan, kuten YK:n ja Cepalin tuoreet raportit yhä korostavat – opettajan tehtävä saa vielä suuremman merkityksen: olla avaintekijä tasa-arvon etsimisessä koulutuksen ja kulttuurisen sivistyksen kautta.

– Mitä haasteita on jouduttu kohtaamaan tässä terveyshätätilan kehyksessä?

– Pandemia on kärjistänyt yksityisen ja julkisen välisiä eroja ja – julkisen sisällä – syvimmällä olevien viidennesten eroja suotuisimmassa asemassa oleviin nähden, ja näiden kuukausien aikana jo olemassa olleet sosiaaliset ja kulttuuriset kuilut ovat kärsineet. Suurin haaste on juuri vaikutus näihin kuiluihin. Sitten voimme keskustella esimerkiksi siitä, ovatko virtuaaliset oppimisen muodot tulleet jäädäkseen, mutta emme voi ajatella hybridiopetuksen malleja, joissa vuorottelevat lähi- ja etäopetus, jos ei asianmukaisesti huolehdita niistä ennakkoehdoista, jotka määrittävät oppilaidemme ja koulutusjärjestelmämme mahdollisuuksia hyödyntää virtuaalisuutta ja menestyä siinä.

Tuolle alueelle meneminen ottamatta huomioon sitä, mitä tilanne on opettanut niistä ryhmistä, jotka ovat nopeasti hylänneet opiskelun virtuaalisin välinein, voisi johtaa uuteen tapaan syventää sosiaalisia eroja: erityisesti suotuisammassa asemassa olevat oppilaat hyötyisivät (mikä on heille tietysti hyvä asia; aina pitää tavoitella oppilaiden parasta mahdollista tasoa), mutta se vahingoittaisi selvästi lähtötasoltaan heikompia opiskelijoita – ja pandemian aikana, kun opetus siirtyi virtuaaliseksi, on osoittautunut, että näin todella käy.

Tärkein ratkaistava ongelma on kulttuurisen pääoman vaje, joka suurella osalla oppilaistamme on, sekä ne vaikeudet, joita heillä on jopa koulutyön vähimmäisorganisoinnissa kotona. Se, miten saamme lähemmäs ne, jotka jäävät tietoyhteiskunnan ulkopuolelle – vaikka meillä on kaikki tekniset välineet ja aineelliset mahdollisuudet päästä internetiin ja oppimisalustoille – on suurin huolemme, koska perimmäinen ongelma on edelleen kulttuurinen. Ja se palautuu siis yhteen koulutusjärjestelmän keskeisistä tehtävistä.

– Mikä opettajien rooli yhteiskunnassa pitäisi olla?

– Tiedon ammattilainen, joka toimii kulttuurin ja sellaisten arvojen tekijänä, joiden on toivottavaa liikkua yhteiskunnassa. Ja aina roolissa, joka on perustavasti eettinen, ei vain tiedon kentän tiukasti muodollisesti sivistävä: opettaja, joka ei suutu olemassa olevasta eriarvoisuudesta, joka ei pyri luomaan oppilailleen mahdollisimman suurta mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei ole täysin ymmärtänyt, mistä hänen tehtävässään on kyse.

Ammatissamme on väistämätön eettinen ulottuvuus, joka liittyy yhdenvertaisuuteen, syrjäytyneiden mukaan ottamiseen – erityisen tärkeä asia Latinalaisessa Amerikassa ja niin sanotun tietoyhteiskunnan kehyksessä. Välinpitämättömän opettajan, joka keskittyy vain oppiaineensa sisältöjen opettamiseen ja jolle on yhdentekevää, kuka oppii ja kuka ei suhteessa nuoriamme läpäiseviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin ehtoihin, pitäisi ryhtyä johonkin muuhun. Hyväksymisleimojen lyöminen ikään kuin olisimme laboratorion tuotteiden laaduntarkastajia on hyvin kaukana siitä, mitä opettajan ammatti merkitsee.

– Mitä tulee viimeaikaisiin keskusteluihin tunnustuksettomuuden käsitteestä: mitä se on ja mitä se ei ole?

– Se on keskeinen aihe, josta riittäisi kokonaiseen kirjaan. Yritän vastata mahdollisimman tiiviisti: tunnustuksettomuudessa on kyse toisen vapauden ja älyllisen itsemääräämisen kunnioittamisesta, kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen näyttämisestä aiheesta, sortumatta mustavalkoisuuteen tai manipulointiin, kallistamatta kenttää omaan ideologiseen suuntaamme.

Yhä moninaisemmissa ja moniarvoisemmissa yhteiskunnissa se, miten käsittelemme erilaisia näkökantoja, ratkaisee, kuinka hyvin huolehdimme tunnustuksettomuudesta ja kunnioitamme sitä – erityisesti niiden rajojen osalta, joita sillä on oltava, eli siinä, ettemme päädy polkemaan toisten vapauksia omiemme nimissä. Voin olla harras uskovainen tai fanaattinen jalkapallojoukkueen kannattaja tai vakaa tietyn puolueen kannattaja, mutta mitä minun on kaikin keinoin vältettävä, erityisesti koulutuksen kentällä, on tulla luokkaan käännyttämään oppilaita.

Omat näkökulmat ovat toivottavia ja välttämättömiä, varsinkin jos olemme kasvattajia. Minulla niitä on selvästi ja olen tuonut ne esiin edellisissä vastauksissa, mutta se, mikä loukkaa tunnustuksettomuutta, on indoktrinaatio: sen ajattelu, että omistamme absoluuttisen totuuden ja että tehtävämme on viedä ilosanomaa maailmalle näyttämättä vaihtoehtoja ja vivahteita.

Jos keskustelemme vaikkapa LUC-laista, minulla voi olla siitä vahva kanta, mutta mitä en koskaan voi jättää tekemättä on se, että jos siitä syntyy keskustelu, olen ensimmäisenä näyttämässä kaikki mahdolliset argumentit, kaikki asian puolet, ja yritän antaa oppilailleni parhaat mahdolliset välineet pohdintaan. Olemme itsenäisyyden mahdollistajia, emme oman maailmankuvamme uskollisia palvojia.

– Onko kasvattaminen poliittinen teko?

– Jokainen kasvatuksellinen teko on poliittinen teko (ja päinvastoin, tosiaan), mutta politiikan laajimmassa merkityksessä. Ja tämä liittyy selvästi edelliseen kysymykseesi. Kasvattaminen on vuoropuhelun mahdollisuuksien avaamista, erimielisyyden rakentavaa sallimista, aiheen eri särmien näyttämistä niin pitkälle kuin mahdollista, pohdinnan ja itsenäisyyden kyvyn synnyttämistä toisessa – siinä oppilaassa, joka on rakentumassa ajattelevaksi ja arvottavaksi subjektiksi. Tämä on se keskeinen poliittinen teko, joka kunnioittaa ammattiamme ja jonka kautta rakennamme sen poliksen, jossa asumme, jonka kautta taomme tasavaltalaiset arvot ja jonka kautta muodostamme ne eettiset periaatteet, jotka liittyvät yhteiseen hyvään – millä ei voi olla muuta perustaa kuin oman navan ulkopuolelle katsominen ja toiminta vuoropuhelun hyveeseen ankkuroituneena.

– Mitä haasteita koulutuksella on uusina aikoina?

– Monia ja moninaisia, mutta on yksi väistämätön todellisuus, josta on aloitettava pohdinta erityisesti paikallisessa kontekstissamme: vain 4 nuorta 10:stä suorittaa toisen asteen ylemmän koulutuksen loppuun Uruguayssa. Olemme viimeisiä valmistumisluvuissa Latinalaisessa Amerikassa. Se on yhteiskunnallinen tragedia, joka vaarantaa nuortemme ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden. Ja tuosta niukasta yhä perustasoisemmasta toisen asteen koulutuksesta valmistuneiden joukosta vain 18 prosenttia kuuluu alimpiin viidenneksiin.

Jos nämä luvut pysyvät, saamme sukupolven, jonka koulutus on hyvin vaarantunut ja jossa alle puolella väestöstä on toisen asteen opinnot suoritettuna. Se, miten tämä näkymä käännetään, on suurin haasteemme. Meidän on mietittävä miten, mutta aloittaen siitä mitä varten ja miksi. Toisin sanoen on kysyttävä kasvattamisen mieltä ennen pelkkää välineellistä menetelmäkysymystä. Olemme vuosikymmeniä ajatelleet päinvastoin: katsoneet mitä oppimismenetelmää sovellamme, miten päivitämme luokkaopetuksen uusiin aikoihin, miten saamme hajamielisen diginatiivin oppilasjoukon huomion, mitä opetussuunnitelmauudistusta rakennamme – mutta ilman vakaata ja selkeää perustaa, laskeutumatta kunnolla pääkysymykseen: mitä varten kasvatetaan? Miksi kasvatetaan tällä 2000-luvulla?

Kysymys kasvatuksellisen teon mielestä on ollut se suuri poissa ollut kysymys. Ja tuon laiminlyönnin tulokset ovat osa sitä, mikä on nähtävissä koulutusuudistusten tuloksissa ja peräkkäisissä epäonnistumisissa. Korkeintaan meillä on ollut välineellisiä suuntia, jotka on sidottu kasvatusmenetelmiin, jotka ajattelevat yksilöä suhteessa tuotantorakenteeseen ja työelämään, taitoihin, jotka muovaavat muuttuvan 2000-luvun näennäisesti vaatimia työntekijöitä. Siinä tulokset. Uudistukset ilman ”humanistista sielua”, ja niitä meillä on olennaisesti ollut, ovat olleet ehdotuksia, jotka epäonnistuivat ennen syntymäänsä. Kirjani käsittelee pohjimmiltaan tätä asiaa, joten kutsun teitä juuri tämän kysymyksen kautta lukemaan sen ja käymään vuoropuhelua siinä esitetyistä ajatuksista ja konkreettisista ehdotuksista.

– Mikä sija uusilla teknologioilla on?

– Elintärkeä sija. Ja juuri siksi on olennaista pohtia niiden käyttöä. Aloitin työni koulutuksen parissa aikana, jolloin uudet teknologiat purkautuivat voimakkaasti esiin, ja olen kokenut omakohtaisesti ne hyvät puolet, joita ne tuovat tiedon rakentamiseen, mutta minun on sanottava aivan yhtä selvästi, ettei kaikki ole myönteistä.

On kysymysmerkki, ennen kaikkea suhteessa siihen pohdintakykyyn, joka seuraa uusien sukupolvien tavasta käyttää niitä. Esimerkiksi uudet tietoteknologiat tarjoavat meille paljon jo valmiiksi pureskeltua, ja oppilaat ovat yhä vähemmän tottuneita pohtimaan tuota tietoa itse; he omaksuvat sellaisenaan sisällön, joka on jo valmis ja validoitu pelkästään siksi, että se on verkossa.

Uskon, että ne ovat osoittautuneet ongelmaksi monille oppilaillemme myös niiden vakavien vaikeuksien takia, joita heillä on keskittymisessä, sekä kielellisen kaventumisen suhteen, sillä uudet teknologiat ovat kasvattaneet meitä hyvin yksinkertaisen, lyhyen, katkotun ja mahdollisuuksien mukaan pohdinnallisesti mutkattoman viestinnän vaatimukseen. Toisin sanoen aivan päinvastaiseen kuin mitä kasvatusprosessi edellyttää (ja mitä koulutusjärjestelmä odottaa… tosin yhä vähemmän, vallitsevan näkymän perusteella). Omistan hyvän osan kirjan loppuosaa tämän asian erittelylle.

– Opettajankoulutukseen kohdistuvista kysymyksistä: mitkä ovat avaimet sen suurempaan ammatillistumiseen?

– Opettajankoulutus muodostaa kirjassa kokonaisen osan. Olen tutkinut vuosia sitä hetkeä – ja niitä seurauksia, joista yhä kärsimme – jolloin toisen asteen opetus erotettiin yliopiston piiristä; näin tapahtui maassamme 1900-luvun puolivälissä. Katse Uruguayn toisen asteen opetuksen historiaan on välttämätön ja paljastava, jotta ymmärtäisimme opettajankoulutuksen nykytilanteen maassamme ja voisimme työstää sen tulevaisuutta. Toisen asteen opetuksen erottaminen yliopistosta, joka päätettiin maan institutionaalisen kriisin oloissa ilman asianmukaista keskustelua ja joka ajoi avioeron toisaalta toisen asteen oppilaiden yhteiskunnallisiin ja käytännöllisiin tarpeisiin tähtäävän opettajaprofiilin ja toisaalta vapaaseen yliopistolliseen koulutukseen ja tutkimukseen tähtäävän profiilin välille, päätyi pitkällä aikavälillä vahingoittamaan molempia tasoja (toista astetta ja yliopistoa) ja on voimakkaasti läsnä oleva ongelma, jolla on maalle arka älyllinen ja kulttuurinen hinta.

On tehtävä lujasti työtä sen eteen, että opettajille palautetaan tutkimukseen nojaava profiili, joka täydentää didaktiseen ja pedagogiseen koulutukseen liittyviä puolia. Tämän on oltava koulutusneuvoston päätehtävä opettajaopiskelijoiden suhteen, ja samaan suuntaan on syvennyttävä jo työssä olevien opettajien kanssa luomalla parhaat mahdolliset olosuhteet jatkuvalle koulutukselle – valtava vaje koulutusjärjestelmässämme, erityisesti maan sisäosissa, joka kärsii yhä siitä keskittävästä politiikasta, joka on leimannut Uruguayn kulttuurihistoriaa. Kouluttaa tutkimukseen, vahvistaa jatkuvaa koulutusta, panostaa voimakkaasti hajauttamiseen. Nämä ovat ne kolme avainlinjaa opettajankoulutuksen ammatillistamiseksi.

– Miten rakenteellisia eriarvoisuuksia pitäisi käsitellä koulutuksen kentältä?

– Työskentelemällä eri tavoin erilaisen kanssa, sen kanssa joka tulee koulutusjärjestelmään ilmeisen koulutuksellisen ja kulttuurisen haitan kanssa. Toisin sanoen pyrkien todella ottamaan mukaan sen, joka on suljettu ulos rakenteellisten eriarvoisuuksien perusteella. Enkä tarkoita tämän ongelman heittämistä luokkahuoneeseen ja sitä, että opettaja katsokoon miten selviää. Meillä on ollut hyvin virheellinen käsitys ja käytäntö siitä, mitä mukaan ottaminen tarkoittaa. Ja olemme ajatelleet, että kaikkien on käytävä läpi sama muodollinen polku, että se on koulutusoikeuden takaamista. No, ei; paras ratkaisuyritys ei kulje siitä.

On priorisoitava vaihtoehtoisten suunnitelmien laatimista, pieniä ryhmiä, tarkemmin kohdennettua työtä kulttuurisesti haavoittuvimpien oppilaiden kanssa, ajatellen jopa uusia oppilaitoksia, jotka vastaisivat erityisesti tähän todellisuuteen. Erilaisen kohteleminen samoin on hänen loukkaamistaan. Erilaista on kohdeltava eri tavalla, harjoitettava positiivista erottelua ja päästävä eroon poliittisen korrektiuden puheen pelosta mukaan ottamisen suhteen – se on yksinkertaisesti tuottanut lisää ulossulkemista.

Mitä suunnitelmia sovelletaan ja missä, mitä tukipolitiikkaa meillä voi olla, mitä eriytettyjä malleja voimme toteuttaa haavoittuvampiin konteksteihin liittyvissä oppilaitoksissa – nämä ovat avainkysymyksiä tätä ongelmaa mietittäessä.

Opettajakokemukseni pohjalta voin mainita esimerkiksi sen, miten tärkeää on työskennellä toisen asteen koulutuksessa vuosien 94 ja 2013 suunnitelmien kaltaisilla, lukukausiin jaetuilla malleilla; ne ovat osoittaneet suurta vaikutusta oppilaan pitämisessä koulutusjärjestelmässä ja akateemisessa menestyksessä (kun opiskelijat tavallisesti epäonnistuvat muissa suunnitelmissa ja päätyvät keskeyttämään ja jäävät ulkopuolelle).

Kun näiden suunnitelmien tukena on tiimejä, jotka työskentelevät jatkuvassa yhteydessä oppilaiden perheiden kanssa ja tekevät täydentävää alueellista työtä, näkymä paranee vielä enemmän. Silti nämä suunnitelmat ovat edelleen marginaalisia koulutusjärjestelmässä eivätkä ole käytössä monissa niistä oppilaitoksista, joissa ne juuri olisivat hyvin tarpeen.

– Onko oikein sanoa, että julkinen koulutus on yksityistymässä?

– En todella näe sen suuntaista prosessia, ellemme katso, että julkisen koulutuksen synnyttämän eriarvoisuuden väistämätön seuraus on se, että kaikki vanhemmat, jotka pystyvät taloudelliseen ponnistukseen, päätyvät lähettämään lapsensa yksityiseen koulutukseen. Mutta silloin puhuisimme tarkkaan ottaen siirtymästä julkisesta yksityiseen, ennen kaikkea keskiluokan osalta, ja tämä on jo toinen asia.

– Kun otetaan huomioon valtion, perheen ja ammattiyhdistysten merkitys koulutuksen kentällä, mikä rooli niillä pitäisi olla?

– Valtio vastaa hallitsemisesta, koulutusprosessin johtamisesta, mutta se ei voi onnistua tehtävässään, jos sillä ei ole perheitä ja opettajayhteisöjä prosessin tukena. Ensinnäkin on ymmärrettävä se, mikä on politiikan ydin: neuvottelun taito. Meidän on oltava selviä ensi hetkestä lähtien: koulutuksellista muutosta ei ole ilman opettajia, jotka ovat lopulta niitä, jotka vievät läpi minkä tahansa ehdotetun muutoksen. Kyse ei ole oman navan katselusta eikä työmme ”jumalallistamisesta”. Se on – sallittakoon ”karu” katse – jopa pragmaattinen kysymys (yksinkertaisesti strategisen toiminnan mielessä). Ja olemme nähneet aivan liikaa ”poliittista” kömpelyyttä tässä asiassa uudistajien ja hallinnoijien taholta.

Koulutuksen kentän hallinnosta on tullut ”tähtien hautausmaa”. Ja niin on ollut sekä poliittisen kentän vasemmalla että oikealla laidalla. Päävirhe? Hallitukset eivät tunne olennaista, ja valitut viranomaiset ympäröivät itsensä hallinnoijilla ja teknikoilla ennemmin kuin toimeenpanevilla, pohdiskelevilla ihmisillä, joilla on tuoretta kokemusta luokkahuoneesta. Ja tämän sanon henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta. Mikään yritys, jolla olisi vähäisiäkään mahdollisuuksia todella muuttaa koulutuspolitiikan perusteita hallinnon johtajien vetämänä, ei voi lähteä siitä, että opettajat nähdään osana ongelmaa eikä ratkaisua, mutta ennen kaikkea sen on otettava tärkeimpiin päätöksentekopaikkoihin niitä, jotka tuntevat luokkahuoneen ja opettajanhuoneen työn, jotka työskentelevät oppilaiden kanssa.

Johtajaprofiilien valintastrategiassa on virhe; usein kyse on ihmisistä, jotka eivät joissakin tapauksissa ole pitäneet ainuttakaan oppituntia julkisessa järjestelmässä, jotka eivät ole jutelleet kollegoiden kanssa opettajanhuoneessa tai ovat, mutta eivät ole tehneet sitä moneen vuoteen tultuaan johto-, tarkastus- tai vastaavista tehtävistä. Toistan: käsitys siitä, millainen profiili koulutuksen johtotehtävissä olevilla pitäisi olla, on virheellinen. Maassamme ei ole yhtäkään opettajaa, joka olisi tullut suoraan luokkahuonetyöstä ratkaiseviin koulutusalan tehtäviin Uruguayssa. Se kertoo kaiken ja selittää täydellisen etäisyyden julkisen koulutuksen hallinnon ja sen todellisen kentän välillä, jolla peli lopulta pelataan. Siinä on kaikenvärisen hallinnon epäonnistumisen perusta. Vain se, ettei tunneta oppilaitoksen ja luokkahuoneen tilaa, voi johtaa siihen, että näin suureen virheeseen langetaan jatkuvasti. Kunpa se lopulta ymmärrettäisiin.

– Mikä sija kulttuurilla on koulutuksessa?

– Ne tärkeimmät ongelmat, joista maa kärsii koulutuksessa, liittyvät pohjimmiltaan eettis-kulttuurisen tilan muodostavan kudoksen heikkenemiseen. Mikä tahansa hallintopolitiikka tai tekninen hanke koulutuksen kaltaisilla aloilla epäonnistuu, jos sitä ei ajatella kulttuuristen arvojen ja sellaisen arvojen kulttuurin vahvistamisesta käsin, joka vahvistaa ihmisen elämän kahta perusaluetta: kykyä pohtia ja kykyä arvottaa. Kulttuuri on keskeinen tekijä. Totesin jo aiemmissa vastauksissa, että suuri vajeemme on kulttuurisen pääoman vaje. Ja sen kasvattamista on edistettävä sekä oppilaissa että opettajissa.

Tässä mielessä on olennaista panostaa kulttuuriseen koulutussuunnitelmaan, joka kattaa sekä oppilaat ja heidän oppilaitoksensa että opettajat ja heidän koulutuskeskuksensa. Ja lisäisin vielä jotain: tuon prosessin on ankkuroiduttava ajattelumme suuriin hahmoihin, niiden uruguaylaisten elämään ja työhön, jotka muodostavat yhteiskuntamme kulttuuriperinnön tuen. Ja palaan tässä painottamaan keskeistä kohtaa: on olennaista se älyllinen ja taloudellinen kannustin, joka saa opettajan etenemään ja kasvamaan urallaan jatkuvan kouluttautumisen puitteissa.

Ei ole uudistusta, muutosta, innovaatiota eikä koko koulutusjärjestelmän kulttuurista parannusta ilman todella ammatillistuneita opettajia (ja opettajia, jotka ovat todella motivoituneita urastaan ja älyllisestä kehityksestään, kulttuurisen tasonsa nostamisesta). Sen jälkeen kun ”intellektuelli”, yliopistokoulutus ja humanistinen sivistys ovat vuosien mittaan menettäneet arvostustaan – jopa eturivin ”edistyksellisten ja valistuneiden” poliittisten vaikuttajien puhetavan takia – olemme velkaa itsellemme nopean paluun kaikkiin niihin keinoihin, jotka antavat meidän jälleen oikeuttaa ja asettaa etusijalle älyllisen viljelyn. Tämä on olennainen askel, jotta voimme alkaa päästä eroon siitä kulttuurisen pääoman vajeesta, johon olemme vajonneet, opettajat mukaan lukien.

– Mikä on filosofian merkitys ja mikä rooli sillä on koulutuksessa?

– Älyllinen välittäminen digitaalisella aikakaudella on tärkeämpää kuin koskaan. Kasvattaja on – ja tulee olemaan – ratkaiseva tiedon rakentamisessa. Ei riitä, että tieto on käden ulottuvilla, eikä tietokuilu kapene pelkästään siten, että nuorten käsiin annetaan tietokone tai digilaite. Se auttaa saatavuudessa, mutta se, mikä lopulta luo yksilölle todellisen oppimisen mahdollisuuden, on se välittäminen kulttuurin maailmaan, jota opettaja, perhe ja ympäristö, johon yksilö on sijoittunut, edustavat.

Teknologiat eivät yksin synnytä tietoa eivätkä oppimista. Ja tässä mielessä on olennaista puolustaa humanististen tieteiden ja erityisesti filosofian roolia. Sen anti argumentoinnin kentällä (suuri vajeemme), eettisessä pohdinnassa (avaten muun muassa keskustelun siitä, minkä arvojen on toivottavaa liikkua yhteisössä), pitkän aikavälin prosessien näkökulman antamisessa (juuri maailmassa, joka julistaa välittömyyttä) ja siinä älyllisessä joustavuudessa, jota tarvitsemme toimiaksemme millä tahansa ammattialalla, missä tahansa työssä tai työympäristössä – nämä ovat joitakin niistä hyveistä, joita se meille antaa, ja kaikki tämä koituu tietenkin demokratiamme laadun parantumiseksi.

Ne sukupolvet, joita koulutamme, tulevat korvaamaan meidät ja asettamaan tulevat julkiset keskustelut. On elintärkeää panostaa siihen, että kasvatamme nuoria, joilla on vankka pohdintakyky ja älyllinen itsenäisyys, niin että he vahvistavat demokraattisia käytäntöjämme. Pandemioiden aikana tärkein rokote, joka meidän on kehitettävä, on koulutuksellinen, filosofinen ja ennen kaikkea eettinen – ennen biologista. Tiedosta ja kärjistyneestä kulutuksesta myrkyttyneessä maailmassa, jossa toinen tuntuu meistä yhä etäisemmältä ja jossa vallitsee voiton logiikka, filosofian tehtävä on elintärkeä empatiaan, humanistisiin arvoihin ja argumentoivaan etiikkaan perustuvan demokratian rakentamiseksi. Tähän liittyen olen muun muassa ehdottanut, että Uruguayn koulutusjärjestelmässä työskenneltäisiin lapsille suunnatun filosofian parissa alakoulussa ja että toisen asteen peruskurssiin, joka on koulutusjärjestelmämme punainen vyöhyke, sisällytettäisiin etiikan ja argumentoinnin työskentely omina opintokokonaisuuksinaan. Kasvatuksen ja filosofian välinen side on siis mielestämme olennainen. Siinä suhteessa rakentuu kasvattamisen mieli.

– Mikä on kasvattamisen mielen suuri haaste?

– Oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentaminen, joka nojaa kansalaisiin, jotka arvottavat pohdinnallisesta itsenäisyydestä ja empatiasta käsin. Sellaisen kansalaisen kasvattaminen on koulutuksen suuri haaste. Ymmärrän, että kaikki edellä sanottu myötävaikuttaa siihen suuntaan.

– Haluatteko sanoa vielä jotain?

– Kiittää vuoropuhelun mahdollisuudesta. Kysymykset osuivat todella koulutusasian ydinkohtiin ja muuttuivat mukavaksi haasteeksi. Ne ovat saaneet minut ajattelemaan uudelleen useita näistä kysymyksistä, joita olen työstänyt. Toivottavasti tämä toimii kutsuna jatkaa keskustelua ja vuoropuhelua ja tietysti myös kiinnostuksen herättäjänä tarttua kirjaani Sobre el sentido de educar ja lukea sieltä laajemmin tässä käsitellyistä asioista.

Ja kutsun teidät tietysti ottamaan minuun suoraan yhteyttä ja vaihtamaan ajatuksia. Minut löytää helposti verkosta. Yksi kirjan tuottamista suurista tyydytyksistä ovat ne kymmenet kommentit ja monenlaiset viestit, joita olen saanut opiskelijoilta, kollegoilta ja koulutuksen ja kulttuurin aiheista kiinnostuneilta; niistä on syntynyt hedelmällisiä keskusteluja ja jopa yhteistyöehdotuksia. Mitä muuta voisin pyytää? Ei muuta kuin kiittää, nauttia kaikesta hyvästä, mitä on tapahtumassa, ja jatkaa lujaa työtä koulutuksen puolesta.

Kirjan voi ostaa tästä linkistä:

https://www.facebook.com/pabloromerogarcia74/posts/5489877637749763

Yhteyttä voi ottaa myös seuraavaan sähköpostiin tai WhatsAppiin:

contacto@pabloromerogarcia.com

+598995707467

Revista Fennia kiittää Pablo Romero Garcíaa haastattelusta, joka julkaistiin aiemmin uruguaylaisessa ”El Día” -lehdessä ja jonka teki toimittaja Nicolás Martínez.