Madridista katse kohti Suomea

Psykologian maisteri José Luis Muñoz Moran haastattelu

Hän on psykologian maisteri Salamancan yliopistosta ja on työskennellyt vuodesta 1997 henkilöstöhallinnon, yrityskonsultoinnin ja psykoterapian parissa. Tällä hetkellä hän keskittyy ammatilliseen urakehitykseen. Hän on julkaissut painettuna ja digitaalisesti erikoisjulkaisuissa henkilöstöjohtamisesta, outplacementista, perhesovittelusta, stressistä ja päihderiippuvuuksista.

Kulttuurin alalla hän edustaa kamariorkesteria, joka on omistautunut unohdettujen 1700-luvun säveltäjien palauttamiselle, toimii Madridin itsehallintoalueen kulttuurituotannon asiantuntijana ja on avustanut painetuissa ja digitaalisissa julkaisuissa Suomeen liittyvästä historiasta, teatterista, elokuvasta ja kulttuurista yleensä. Hän on aktiivinen bloggaaja ja community manager vuodesta 2007; hänen Ángel Ganivetista kertova näytelmänsä sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 2017, ja hän on ollut Revista Fennian vakituinen avustaja vuodesta 2000 lähtien, ennen kaikkea haastattelemalla Madridin elämässä vaikuttavia suomalaisia.

Miten yhteytesi Suomeen alkoi?

Minua vähän hävettää kertoa, miten sain ensikosketukseni Suomeen, koska se on niin yksinkertaista. Se tapahtui jo vuonna 1977, keskellä kylmää sotaa ja kaksi vuotta Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Pidin kovasti historiallisista aiheista ja keräsin lapsena keräilykuvia 1900-luvun tapahtumista. Yksi vaikeimmin saatavista oli vuoden 1922 suomalainen suojeluskuntalainen. Kun sain sen, jäin lumoutuneena katsomaan kuvitusta, ja se avasi minulle oven traagiseen tapahtumaan, jota en tuntenut: Suomen sisällissotaan. Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin päädyin kirjoittamaan siitä artikkelin sotahistorian lehteen.

Vähän sen jälkeen, 80-luvulla, löysin mäkihyppääjän, josta pidin kovasti – olimme lähes samanikäisiä: Matti Nykäsen, jota Espanjassa kutsuttiin ”lentäväksi suomalaiseksi” ja joka valitettavasti kuoli ennenaikaisesti. Ja käytännössä samaan aikaan aloin kirjoittaa kirjeitä suomalaisen tytön kanssa popmusiikkilehden välityksellä, joten olin hyvin innostunut tuosta maasta, jossa oli niin kiinnostavia asioita… Ja aina tähän päivään asti, en ole lopettanut.

Osallistuit Oulun yliopistossa ”Suomen kieli ja kulttuuri” -kesäkurssille vuonna 2002. Mitä muistat kiinnostavana tuon pohjoismaan kulttuurista? Olisiko sen tyylinen kurssi mielestäsi hyvä nykyäänkin? Miksi?

Itse asiassa se oli vuonna 2000. Opiskelin silloin suomen kielen kolmatta vuotta Madridin virallisessa kielikoulussa ja hain opiskeluapurahaa Ouluun. Olin yrittänyt sitä jo 90-luvulla Jyväskylään Salamancan yliopiston kautta, mutta minulla ei vielä ollut tarpeeksi pisteitä.

Minulla oli valtava into päästä Suomeen, ja lopulta onnistuin! Se oli varmasti suurin motivaationi ensimmäisinä Madridin-vuosinani.

Suomi oli liittynyt EU:hun (Euroopan unioniin) vuonna 1995, ja olin myös utelias näkemään, miten maa oli muuttumassa. Löysin maan, jossa oli ”sosiaalistettu kapitalismi” ja jossa vietettiin ennen lomat Sotšissa (Venäjällä) ja sittemmin Las Palmasissa (Kanarialla); jotain oli selvästi muuttunut, ja parempaan suuntaan.

Muistan, että vuonna 2000 monista Euroopan maista tulleiden suomen kielen opiskelijoiden vastaanotto oli Oulussa iso tapaus: opiskelijoiden haastatteluja radiossa, kaupunginjohtajan komea vastaanotto kauniissa historiallisessa kaupungintalossa – ”tonneittain” valtavia pohjoismaisia voileipiä – soutuveneretkiä Oulujoella, käyntejä Turkansaaren ulkoilmamuseossa, Rovaniemen Arktikumissa, Ranuan eläinpuistossa, vierailu porotilalla ja siellä mitä herkullisin perinteinen saamelaisateria, retki Joulupukin pajakylään… he panivat parastaan, kuten Espanjassa on tapana sanoa.

Kaikkein kiinnostavinta minusta oli mennä yhdelle niistä punaisista puukojuista, joita on Oulun teatterin edessä, ja katsoa, miten seppä ja hänen tyttärensä valmistivat käsityönä lapinpuukkoja, terän takomisesta nahkatuppiin. Oulussa tutustuin myös katajapuun käsityöhön, kuten saamelaisiin kuksiin. Ja Merja Aletta Ranttilan noitamaisiin piirroksiin; hänestä tuli siitä lähtien lempitaiteilijani Pohjolassa.

On totta, että kaikki tuo liittyy läheiseen Lappiin eikä suoraan Ouluun tai Pohjois-Pohjanmaahan, joskin Oulussa löysin myös Helene Schjerfbeckin ja Hugo Simbergin, kaksi muuta eteläsuomalaista taidemaalaria, jotka ovat mielestäni mitä kiinnostavimpia suomalaisen maalaustaiteen ymmärtämiseksi.

Kirjallisuuden osalta muistan erityisesti sen vaivan, jonka näin ymmärtääkseni Rosa Liksomin tekstejä; hän on hyvin omalaatuinen kirjailija, jota suosittelen lämpimästi. Oulun yliopiston opettajat olivat erityisen huolellisia ja omistautuneita meille, ja tilat ovat erittäin hyvin varustellut.

Olen puhunut pitkään siitä, miten se alkoi ja mistä pidin tuossa kokemuksessa, ja kyllä, suosittelen sitä kenelle tahansa, jolla on mahdollisuus tuollaiselle kurssille. Se ravitsee kulttuurisesti ja jättää pysyvän jäljen, niin että luotan täysin muistiini vastatessani.

On totta, että suomalaisten innostus tehdä itseään tunnetuksi muille eurooppalaisille on varmasti laantunut täyden EU-jäsenyyden myötä, mutta olen varma, että he osaavat tehdä sen yhtä hyvin kuin silloin, kun minä olin siellä. On paljon mahdollisuuksia, jotka tuntuvat meistä eteläeurooppalaisista hyvin eksoottisilta, ja sieltä palaa kuin uutena. Aina kun minulla on ollut merkittävä elämänkriisi, olen palannut Suomeen nollaamaan itseni.

Miten kanssakäymisesi Suomen kanssa jatkui tuon kokemuksen jälkeen?

Suomessa oleminen leimasi kulttuurielämääni siitä lähtien lähtemättömästi, sillä olen liittänyt sen kulttuurin makuuni ja ajattelutapaani. En voi tosin sanoa, että minusta olisi tullut ”suomalainen”, koska se ei ole mahdollista enkä siihen pyrikään, mutta kokemukseni tuolla matkalla ja myöhemmillä on saanut minut liikkumaan suomalaisissa piireissä Madridissa, olemaan tiiviisti tekemisissä kaupunkini suomalaisasukkaiden kanssa ja säilyttämään ystäviä Helsingissä ja Saariselällä.

Vuonna 2000 tutustuin tuon kurssin kolmeen läntisimpään ihmiseen – kurssi oli täynnä Itä-Euroopan maiden ja Saksan opiskelijoita: Kristinaan Kreikasta, Linnéaan Ruotsista ja Rosalíaan Argentiinasta. Me neljä muodostimme eräänlaisen ”välimerellisen” ryhmän, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan Kristina oli meistä ainoa, jota tuo meri huuhtoo: minä olen Kastilian sisämaasta, Linnéa asuu Itämeren rannalla ja Rosalía käytännössä Atlantin äärellä. Silti meitä kaikkia innosti keskustelu, halu pitää hauskaa hieman melua kaivaten ja yhdistää akateeminen kokemus meidät vastaanottaneen kaupungin elämiseen.

Rosalía osoittautui lisäksi tämän Buenos Airesissa julkaistavan suomalaisaiheisen lehden (Fennia) päätoimittajaksi, ja hän tarjosi minulle mahdollisuuden kertoa kokemukseni yhtenä opiskelijana muiden joukossa, jättäen auki mahdollisuuden avustaa lehteä.

Palattuani Oulusta kirjoitin muutamia artikkeleita Suomesta sen kielikoulun lehteen, jossa opiskelin, ja aloin innokkaasti avustaa Fennia-lehteä. Nykyään ylläpidän myös omaa verkkosivua ja blogia tuon maan kulttuuriaiheista, haastattelen Madridissa asuvia tai siellä käyviä merkittäviä suomalaisia ja olen useaan otteeseen käyttänyt Suomen-oleskeluni artikkelien lähettämiseen sieltä käsin. Olen jopa uskaltautunut kirjoittamaan pienen näytelmän, joka sijoittuu Ángel Ganivetin elämään, Niin rakas docka, kärlek ei ole amor, ja se valittiin edustamaan Espanjaa kulttuurisesti Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlassa vuonna 2017. Olen siis melko tyytyväinen siihen, että voin antaa jotain takaisin tuolle maalle vastineeksi kaikesta siitä, mitä se on minulle antanut. Huomaa kai, että pidän siitä hieman?

Olet osa Revista Fenniaa, Suomea latinalaisessa maailmassa. Mitkä aiheet kiinnostavat lehden espanjalaisia lukijoita eniten ja mitkä suomalaisia?

Fennia on Espanjassa hyvin marginaalinen kaksikielinen lehti, koska meillä ei ole maahan kotoutunutta pysyvää siirtokuntaa, kuten Argentiinassa tai Brasiliassa on. Täällä on liikkuva 25 000–30 000 suomalaisen turistien ja kausiasukkaiden yhteisö Costa del Solilla, ja he käyttävät pääasiassa suomenkielistä tietoa heille suunnatuista, paikan päällä toimitetuista kaupallisista julkaisuista.

Fenniaa lukevat Espanjassa pääasiassa suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneet espanjalaiset ja suomen kielen opiskelijat sekä jotkut suomalaiset, jotka ovat uteliaita siitä, mitä heidän maastaan julkaistaan.

Luovat ruokareseptit, haastattelut ja Suomea käsittelevät matkareportaasit kiinnostavat espanjalaisia lukijoita eniten. Suomalaisia taas kiinnostaa juuri se, mitä Amerikan suomalaisten jälkeläiset tekevät ja millaisia perhesiteitä heillä on Suomeen, sekä perinneruokareseptit; he etsivät myös tietoa siitä, mistä noita aineksia löytää Espanjasta.

Mitä Suomen Madridin-instituutti tekee?

Perustamisestaan vuonna 1996 lähtien Suomen Madridin-instituutti on ollut kulttuurisesti hyvin aktiivinen järjestö Madridissa, jossa sen toimipaikka on, ja se kattaa Portugalin ja Latinalaisen Amerikan – maat, joita se haluaa lähentää Suomen kulttuuriin ja joista se haluaa myös saada kulttuurivaihtoa takaisin.

Tähän kuuluu kirjojen ja espanjannosten esittelyjä, musiikkiesityksiä, maalaus-, valokuva- ja tekstiilinäyttelyitä sekä elokuvafestivaaleja, joiden kanssa se tekee yhteistyötä: esimerkiksi Cinemaissi, joka edistää Suomessa Latinalaisessa Amerikassa tehtyä elokuvaa. Suomalaisilla taiteilijoilla on näin loistava tilaisuus esitellä työtään Suomen ulkopuolella, ja se on kulttuuriportti, jonka kautta iberialaiset ja amerikkalaiset taiteilijat voivat tulla tunnetuiksi Suomessa – maassa, jota kulttuurimme ja tapamme kiehtovat kovasti.

Vastaavanlaisia instituutteja on 16 muissa maailman maissa, ja rahoitus tulee suurimmaksi osaksi Suomen opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Instituutista minulla on erityisen mieluisia muistoja suomalaisen vodkan ja ruisleipä-lohi-tilli-voileipien maisteluista suomalaista esiintyjää kuunnellessa. Se muistuttaa minua paljon siitä, mitä täällä kutsutaan ”espanjalaiseksi viiniksi”, kun kutsutaan koolle seurallinen tapaaminen tai avataan jokin taidegalleria, ja mielestäni se on hieno tapa piristää kulttuurikohtaamista.

Uskotko, että Espanjan ja Suomen välille voisi luoda uusia siteitä, jotka hyödyttäisivät molempia?

Maamme katsovat toisiaan myötämielisesti ja ilman epäluuloja, eikä meillä ole törmäyskohtia muualla kuin Euroopan unionin budjeteissa. Uskon, että suomalaisten ja espanjalaisten liike-elämän naisten ja miesten lähentyminen on tarpeen.

Televiestintä, pankkitoiminta, infrastruktuurit sekä hotelli- ja ravintola-ala ovat niitä talouden aloja, joilla Espanja tällä hetkellä loistaa.

Teknologia, koulutus, kulttuurihallinto ja sosiaalipalvelut niitä, joilla Suomi loistaa.

Suomalainen koulutusmalli on esimerkki monelle koulutuksen päättäjälle, mutta se on selvässä ristiriidassa espanjalaisen poliittisen mallin kanssa, joka on koulutuksen osalta hajautettu, toisin kuin suomalainen.

Toisaalta maahanmuuton moninaisuus ja määrä Espanjassa rajoittaa suuresti koulutuksen yhtenäistämistä, joka on yksi suomalaisen mallin menestyksen avaimista. Vaikka yritetään myydä ajatusta, että eri tavoin kyvykkäät oppilaat otetaan huomioon ja he voivat edetä omaan tahtiinsa, jos sen siirtää esimerkiksi madridilaiseen kouluun, se ei ole toteutettavissa. Täällä samassa luokassa on lapsi Ecuadorin maaseudulta, toinen Liman köyhtyneeltä kaupunkialueelta, kolmas Marokosta eikä hän ymmärrä espanjaa, romanialaisia lapsia jotka sopeutuvat nopeasti ja espanjalaisia lapsia jotka ovat vähemmistönä ja joiden on sopeuduttava toisten lasten hitaampaan oppimisvauhtiin – tai jotka itsekin tulevat köyhtyneiltä esikaupunkialueilta tai jopa köyhyyden kulttuurista. Tuloksena on se koulupudokkuus, jota meillä on.

Verkkokanavien, kuten Revista Fennian, olemassaolo on hyvin tärkeää kulttuuristen ajatusten levittämiselle, mutta sen pitäisi olla sitä myös tieteellisille ja taloudellisille. Otan esimerkiksi videopelit, Suomessa varsin hyvin juurtuneen toiminnan, joka vaatii paljon teknologista kehitystä, tuottaa monia miljoonia euroja ja on myös kulttuuritoimintaa. Espanjassa olemme ymmärtäneet sen tuoreella lailla, ja tämä antaa vauhtia espanjalaisille luoville tekijöille ja kehittäjille, joista monien on lähdettävä maasta monikansallisten yritysten palvelukseen.

Tällaisten kohtaamisten edistäminen instituutioiden tai järjestöjen tasolla on olennaista. Uskon, että monikansallisten kohtaamisten runsaus EU:ssa estää kansallisten hallintojen toiminnan, kun ne liudentuvat eurooppalaiseen hallintoon, joka törmää kunkin maan omalaatuisuuteen ja hallintoon. Siksi espanjalais-suomalaisten kohtaamisten edistäminen on ratkaisevaa toimien kehystämiseksi ja molempien osapuolten hyödyksi.

Kun ottaa huomioon maailman tilanteen Covid-19:n jälkeen, mitä ajattelet maiden välisistä siteistä?

Tilanne Euroopassa on mutkistunut COVID-19:n jälkeen. Pandemia on haaste niin kutsutun ”hyvinvointivaltion” jatkuvuudelle, joka on Espanjassa kutistunut paljon vuoden 2008 kriisistä lähtien ja on vakavasti kyseenalaistettu myös Suomessa.

Matkailu pysähtyi Suomessa, ja Espanjassa olemme pysyneet pystyssä niin kutsutun kotimaanmatkailun turvin. Yritysten ja työntekijöiden on täytynyt muuttaa toimintaansa niin, että sitä tehdään kotoa käsin, mikä on vähentänyt toimistojen kysyntää ja lisännyt kotitalouksien menoja.

Ja kodin ulkopuolisen vapaa-ajan toimiala, joka on ennen kaikkea paikallisten yritysten varassa, on kallistunut kotona vietettävään vapaa-aikaan: verkko-tv-kanavat, ruoan kotiinkuljetus, viihteen kotiintilaukset… tämä hyödyttää vain monikansallisia yhtiöitä, jotka eivät ole espanjalaisia eivätkä suomalaisia (Netflix, YouTube, Just Eat, Amazon…).

Ihmisten psyykkinen tilanne on vaurioitunut hyvin vakavasti ja hyvin vastuuttomasti massiivisten sulkujen ja massamedian ja sosiaalisen median kautta levitetyn pelon politiikan takia.

Ja nyt meillä on hyvin vaikea tilanne Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tämä on luonut vakavan epävakauden ja levottomuuden tilan Eurooppaan.

Espanjalaisilla ja suomalaisilla on yhteistä se, että meillä on hyvin vahva ja erottuva persoonallisuus ja kulttuuri-identiteetti, ja EU:n reunalla oleminen määrittää meitä. Meillä on EU:n ulkopuolisia naapureita, jotka osoittautuvat hyvin vihamielisiksi, ja on tarpeen vaihtaa ajatuksia ja päästä sopimuksiin rajojemme valvonnasta, muuttoliikkeestä sekä taloudellisesta ja rikollisesta toiminnasta. Ja myös kulttuurisesta.

Molempia maita motivoi rauhanpolitiikka, mutta myös itsenäisyytemme ja identiteettimme turvaaminen. Tämä törmää toisinaan EU:n määräyksiin ja niihin rajoituksiin, joita se asettaa valtioiden itsemääräämiselle.

On löydettävä ne yhteistyön kanavat, jotka nykyään ovat mahdollisia, ja keskusteltava Euroopan parlamentissa mahdollisuudesta avata joitakin suljettuja. Uskon, että jotkin maat painavat EU:ssa liikaa ja että Espanjan kaltaisten keskisuurten tai Suomen kaltaisten pienten vaikutusvaltaisten maiden pitäisi voida neuvotella tietyistä asioista kahdenvälisesti.

EU:n vastaus Venäjä-kriisiin on kuitenkin mielestäni ollut oikea: EU on osoittanut vahvuutta Venäjän hyökkäystä vastaan ja samalla antanut tilaa liennytykselle.

Ja ukrainalaisten pakolaisten vastaanotto on ollut esimerkillistä; Espanjaan on jo otettu vastaan 80 000 ihmistä, jotka liittyvät niihin 107 000:een, jotka jo asuivat Espanjassa. Suomessa asuu tällä hetkellä 5 800 ukrainalaista, ja noin 7 000 on jo tullut maahan.

Espanja vie Suomeen ydinreaktoreista viinipulloihin. Ja Suomi Espanjaan paperimassasta kirurgisiin instrumentteihin.

Kaukana ovat ajat, jolloin molempien maiden vienti keskittyi viiniin ja voihin, kuten Ángel Ganivet sanoi yli sata vuotta sitten.

Vuonna 2021 Suomi oli Espanjan osalta 44. sijalla asiakkaana ja 34. toimittajana. Tänään voi olla hyvä hetki alkaa kasvattaa niitä kaupallisia ja kulttuurisia vaihtoja, jotka lisäävät onnellisuutta molemmin puolin.