Nainen, jolla on oma tyyli: Claudia Heinonen de Amuchástegui

Haastattelu Córdoban maakunnasta, Argentiinasta:

Mitä haluaisit kertoa meille suomalaisesta kulttuuriperinnöstäsi?

Suomalaisen kulttuuriperintöni välittivät minulle pohjimmiltaan isänpuoleiset isovanhempani. He syntyivät Suomessa ja asettuivat Buenos Airesiin viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä (1918 ja 1923).

He kuolivat, kun olin kaksitoista, ja minulla on muutamia muistoja, kuten:
– Kävimme joka vuodenvaihteessa hyväntekeväisyysmyyjäisissä, joita suomalainen kirkko Buenos Airesissa järjesti (San Juanin katu). Samoin tapahtui ruotsalaisessa kirkossa Buenos Airesissa (Azopardon katu). Siellä myytiin suomalaisia tuotteita, joita suurlähetystö toi: perinneruokia ja joulupöydän koristeita, lasitavaraa, veitsiä, tekstiilejä ja niin edelleen.

Noina iltapäivinä me lapset saimme näkö-, kuulo- ja makuyhteyden kaikkeen suomalaiseen, mitä Buenos Airesissa saattoi tapahtua. Kielen kuuleminen, jokin musiikki tai laulu messussa tai yhteisön rouvien tarjoamien perinneruokien maistaminen olivat meille kaikille juhlaa. Kuumuudesta huolimatta isoäitini, muut rouvat ja suurlähettilään rouva kantoivat iloisina paksusta villasta tehtyjä kansallispukujaan, joita koristivat Kalevala Korun hopeakoristeet (soljet, ketjut, vyö) ja kauniit valkoiset puserot.

Kahvihetkellä suosikkini olivat pullat ja näkkileipä.

Perin isoäidiltäni hänen kansallispukunsa, jossa oli raidallinen hame vaimeiden oranssien sävyissä; käytin sitä nuoruudessani jumpperina. Säilytän Kalevala Korun hopeakoristeet ja puukon (pienen kaarevan veitsen nahkatuppineen).

– Säännöllisesti koko laajennettu perhe (vanhemmat, isovanhemmat ja sedät ja tädit) osallistui 6. joulukuuta cocktailtilaisuuteen, jonka suurlähettiläs järjesti residenssissään Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi.
Vanhempieni kuoltua ja suurlähetystön viime kausien muutosten vuoksi minulla ei ole ollut vuoden 2012 jälkeen sidettä suomalaisyhteisöön.

Aivan pienestä asti tutustuin noissa tilaisuuksissa Belgranon residenssiin (Ollerosin ja Villanuevan kulmassa), ja myöhemmin aikuisena, naimisiin mentyäni ja sitten lastemme kanssa rituaali toistui uudessa osoitteessa Acassusossa. Pidin salien kiertämisestä ja suomalaisten taiteilijoiden maalausten yksityiskohtien katselusta, sillä se oli ainoa tilaisuus päästä kosketuksiin suomalaisen taiteen kanssa. Lumiset maisemat, metsien ympäröimät järvet… hyvin Suomelle ominainen esteettinen tyyli. Samoin oli kaunista katsella jotain lasista tai puista koriste-esinettä, joita on tullut kansainvälisesti niin kuuluisiksi.

Onneksi olen säilyttänyt isovanhemmiltani muutamia suomalaisten taiteilijoiden maalauksia.
Kerran maahan saapui tunnettu mestari Arto Noras esiintymään konserteissa. Vanhempieni kutsumana hän oli meillä yhdessä suurlähettiläiden kanssa, ja seuraavana päivänä nautimme konsertista Coliseo-teatterissa. Katson, että sellon tiheä ja syvä sointi (soitin, jolla kuuluisa taiteilija loistaa) tulkitsee osuvasti suomalaista olemusta ja samoin talvista maisemaa. Sen minulle välitti konsertti, joka esitettiin jonain vuonna 1970-luvulla ja jota en unohda.

Saman tunteen kokee kuunnellessaan Sibeliusta, jolta pidän eniten «Valse tristestä» op. 44. Säilytän tuon symbolisen säveltäjän omakätisen nimikirjoituksen kiitoskirjeen alla, jonka hän lähetti isoisälleni vuonna 1946. Samoin säilytän suomalaisen sankarin, marsalkka Carl Mannerheimin, omakätisen nimikirjoituksen toisessa kiitoskirjeessä, jonka hän lähetti isoisälleni vuonna 1942.

– Isoisäni oli hyvin kotimaahansa kiintynyt suomalainen ja opetti lapsilleen kielen ja yritti toistaa saman urotyön esikoisen tyttärentyttärensä kanssa (allekirjoittaneen). Hän opetti minulle tavalliset tervehdys- ja kohteliaisuusfraasit ja laskemaan sataan. Hän toi minulle Suomesta koululukukirjan, jolla suomalaiset lapset oppivat lukemaan. Tietenkään en edennyt kovin pitkälle, sillä siinä iässä minua ei kiinnostanut tuntematon kieli, jota kukaan maassani ei puhunut. Minulla oli tarpeeksi koulun saksan ja englannin kanssa. Nautin kuitenkin kovasti kirjan värikkäistä kuvituksista, jotka kertoivat tietyistä perinteistä ja kansallisista tai uskonnollisista juhlista.

– Muita kuvia, jotka jäivät hyvin mieleeni, olivat ne joita näin lehdissä, joita isoäitini sai kuukausittain postissa: Kotiliesi ja Eeva. Rakastin niiden selailua ja historiallisesti kiinnostaviin paikkoihin, kauniisiin maisemiin, kasvonpiirteisiin, tapoihin, perinteisiin, juhliin, sisustuksiin, muotoiluun ja herkkuihin tutustumista. Sanoisin, että nuo naisia kiinnostaviin aiheisiin keskittyneet lehdet myötävaikuttivat valtavasti suomalaisen elämäntavan välittämiseen pelkkien kuvien kautta.

– Säilytän isoisäni Karjalohjalla sijainneesta lapsuudenkodista muun muassa palan hyvin vanhaa koivunoksaa, hyvin karkeatekoisen soikean puisen arkun ja virkatun päiväpeitteen, jonka erityisyys on siinä, että sen valmistivat isoisoäitini ja suomalaiset isotätini pellavalangasta, joka kasvatettiin mainitulla tilalla ja kehrättiin perheen rukilla. Muistan heitä päivittäin nauttiessani tuosta kauniista tekstiilistä, jonka olen ripustanut kotiin verhoksi.

Samat isoisäni sisaret valmistivat perinteisen hääryijyn vanhempieni häiden kunniaksi. Nämä ryijyt ovat Suomelle tunnusomaisia. Säilytän sitä suurella hellyydellä.

– Muita Suomesta peräisin olevia esineitä, jotka ovat mukanani päivittäin, ovat FISKARSin keittiöveitset ja teroitin, useita moderneja lasiesineitä (IITTALA) ja se mitä on jäljellä 24 hengen ARABIA-posliiniastiastosta, jonka isoisäni tilasi monogrammillaan «EH» (1930–40-luvuilla).

Oletko matkustanut isovanhempiesi maahan?

En ole matkustanut Suomeen enkä usko että matkustan. Puhtaasti symbolisena tekona halusin saapua Suomeen Suomen kansalaisena. Ehkä järjetön oikku, mutta siihen liittyi haave kuulumisesta juurteni maahan, sillä puolet suonissani virtaavasta verestä on suomalaista. Kansalaisuus evättiin minulta oikeutetulla perusteella, että synnyin suomalaisena ja olin sitä 18-vuotiaaksi asti – mistä en tiennyt mitään. Kansalaisuus menetettiin, koska minua ei ilmoitettu suurlähetystöön ennen täysi-ikäisyyttä. Niinpä minulle jäävät koululukukirjan ja isoäitini lehtien kuvat…

Tyttäreni, hänen miehensä ja heidän kolme lastaan tutustuivat Helsinkiin ja sen ympäristöön vuonna 2014. Heidät kutsui suomalainen ystävä, joka hyvin ystävällisesti majoitti heidät kaupunkiasuntoonsa ja mökkiinsä järven rannalla. Tyttärelläni oli tilaisuus nähdä joitakin paikkoja, joissa on laattoja hänen äidinpuoleisen isoisoisänsä kunniaksi: agronomien talo Helsingissä, jossa on muotokuva sen hyväntekijästä Eino Heinosesta; kauppakorkeakoulu Helsingissä, joka rakennettiin useiden lahjoittajien avulla, heidän joukossaan Eino Heinonen; ja Domus Academica, myös Helsingissä, jossa on laatta jossa lukee: «Maanmiehemme kauppaneuvos Eino Heinonen on lahjoituksillaan mahdollistanut tämän rakennuksen pystyttämisen» (1949).

Teet tutkimusta miehesi suvusta, Amuchásteguista, Córdobassa. Miten työ on edennyt?

Aloitin mieheni saksalaisten ja baskilaisten sukuhaarojen sukututkimuksen vuonna 2000, kun asuimme Limassa, Perussa. Kiinnostuin sitten muista aiheista, jotka julkaistiin, kunnes vuonna 2013 aloitin oman sukuni tutkimisen. Työ julkaistiin nimellä «Heinonen Wiklund. Buenos Airesiin asettuneen suomalaisen perheen juuret» Buenos Airesissa vuonna 2014 kustantamo Armeríasin toimesta. Useita kappaleita lähetettiin postitse sukulaisille Karjalohjalle ja Kokkolaan. Hartain toiveeni oli saada kappale Karjalohjan yleiseen kirjastoon, sillä isoisäni oli erityisen kiinnostunut kirjastoista ja teki niille lahjoituksia (1916). Kotikylänsä kirjastossa on erityisesti hänen omia julkaisujaan, joita hän julkaisi salanimillä vuodesta 1911 vuoteen 1963. Toiveeni toteutui ja sain kappaleen sijoitettua Karjalohjalle.

Samoin yksi kappale on Siirtolaisuusinstituutin kirjastossa helmikuusta 2020 lähtien.