Vastarannalla kohoaa koivumetsä, sama joka peittää tällä puolella kaiken. Yritän säveltää. Olen onnekas: olen yhdessä harvoista jäljelle jääneistä saunoista, joka on rakennettu miltei järven ylle, ja sen verannalla voisin istua koko päivän.

 

En väsy kuuntelemaan veden ääntä sen lyödessä paaluihin, tuulta oksien lomassa tai kiukaan kipinöintiä sen lämmetessä saunassa, kielen kaiun samalla aaltoillessa metsästä. Tuntuu kuin olisin yhdessä niistä maalauksista, jotka koristivat Buenos Airesin suomalaista kirkkoa. Tavallaan luulen oikeasti olevani sisällä maalauksessa. Ehkä minun on vaikea sulattaa sitä. Elettyäni niin monta vuotta argentiinalaista Suomea, tämä paikka oli minulle kuin maalaus, tai saarna suomen kielellä, tai kehtolaulu, joka kumpusi melankolisimmasta Karjalasta äitini äänen kautta.

 

Suomi merkitsi ylittää piha ja pyytää Ilona-mummilta ”leipää ja justoa”, mutta en puhu suomea… Haluan sanoa, etten puhu suomea, mutta käytimme niin monia sanoja, ettemme edes huomanneet, ja näin sekoittuivat kahden kielen äänteet, ikään kuin ne olisivat nestemäisiä, liikkuvia, helppoudella, jolla ajatus kaukaisesta ja utopistisesta maasta vain voi sekoittua lihapullien tuoksuun koulusta palatessa, naapuruston keittiössä, toisella puolella maailmaa.

 

Olen hieman melankolinen, maiseman häikäisevästä äärettömyydestä, pitkääkin pitemmistä päivistä ja tapaamistani aina kohteliaista ihmisistä huolimatta. Tässä rauhassa on jotain, joka saa minut tuntemaan näin, vai onkohan se jotain väistämätöntä, tultuani yhdestä tangon maasta toiseen, missä miehet ja naiset ovat vuosikausia uneksineet Satumaastaan, luvatusta maastaan. Karjalan Kunnailla tuuditti minua lapsuudessani ja kaiken lisäksi Lvivistä, Ukrainasta, kotoisin oleva isoisäni vei minua kouluun ”Katiushaa” laulaen.


Saavun tähän maahan sen myytistä käsin. Putoan kuvasta, ja jollain tapaa nykyisyys väistämättä haavoittaa mennyttä.
Nyt tässä saunan penkillä istuessa järven rannalla, Suomen sydämessä, kaivan esiin nuottiviivastot ja yritän säveltää, enkä voi mitään sille, että ensimmäisissä nuoteissa soi kaukaisuus, ikuinen tuulenvire metsämeren yllä, kaiken menetetyn henki… Siksi aion nimetä teokseni Ruuhijärveksi, minua inspiroineen järven mukaan.


Vaikka en tänään voi olla aloittamatta mollissa, muutaman tahdin jälkeen ilmaantuu jo duuri nousevassa ja kiihtyvässä liikkeessä. Muistelen Sibeliuksen käyttämää johtoaihetta, niin täynnä energiaa ja mahtia − ja sen lomassa tyyni sinfonia, paljon tätä maisemaa muistuttava −, voimistuen ja osoittaen kuinka melankolia ja vastoinkäymiset olivat aina voitettavissa sisun, tämän kansan horjumattoman peräänantamattomuuden avulla.


Haluan myös selittää alaotsikkoni, keinutuoli tempossa, soittaa keinutuolin tahdissa, sillä sisällä mökissä, takan ääressä, on satujen keinu, jossa voi tuntea itsensä halatuksi, suojelluksi, kuin lapsi, joka nukahtaa äitinsä ääneen, sen laulaessa lauluista kaukaisinta.

[youtube vid=”Vv-upLRAO_M”]


Eric Mescher
(011) 1162438279
Skype:ericmescher
www.alamusica.com.ar

 

By admin