Miten selvitä Suomessa

Ja sen päivän piti tulla. Samaan aikaan on kuoron konsertti Kympin kirjastossa ja keskustelu Borgesin tuotannosta Arkadia-kirjakaupassa, eikä tiedä minne mennä.
Monien ponnistusvuosien jälkeen me Helsingissä asuvat latinalaisamerikkalaiset siirtolaiset olemme luoneet moninaisia osallistumisen kanavia, jotka antavat meille mahdollisuuden jakaa monenlaisia kiinnostuksen kohteita… tai miten sen katsookin, ne antavat meille mahdollisuuden lievittää niitä vaikeuksia, joita kohtaamme liittyessämme suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kaikki alkoi chileläisistä

Pakolaiset, jotka pääsivät maanpakoon Pinochetin diktatuurista vuonna 1973, muodostivat sodanjälkeisen Suomen ensimmäisen ulkomaalaisryhmän. Useimmat tulivat poliittisesta, ammattiyhdistys- tai opiskelijaliikkeestä, joten heillä oli järjestäytymisen kokemusta ja suuri koti-ikävä maahan, jonka he olivat joutuneet jättämään. Sosiaalidemokraattisen hallituksen avulla he perustivat useita solidaarisuuden, politiikan, kulttuurin ja urheilun tiloja, joiden joukosta erottui Gabriela Mistral -lastenkerho; muutaman vuoden kuluttua se alkoi ottaa vastaan lapsia muistakin Latinalaisen Amerikan maista.

Lauantai toisensa jälkeen, kun lapsemme opiskelivat musiikkia, espanjaa ja käsitöitä, me vanhemmat korjasimme maailmaa raitista ilmaa haukkoen jalkakäytävällä. Niissä keskusteluissa päätimme vuonna 1986 perustaa Latinalaisen Amerikan kulttuurikeskuksen.

Monien vuosien ajan keskus oli latinalaisamerikkalaisen kulttuurin levittämisen keskus suomalaisten keskuudessa ja ilmaisukanava taiteilijoille, intellektuelleille ja vähemmän intellektuelleille, jotka asuivat Suomessa tai kävivät siellä. Luentoja ja keskusteluja, konsertteja ja juhlia, Tukholman latinalaisamerikkalaisen teatteriseurueen esityksiä, espanjan kursseja, tanssikursseja, näyttelyitä, satoja pienen ja keskikokoisen mittakaavan tapahtumia – ne olivat alusta muiden, erikoistuneempien ja järjestäytyneempien ryhmien synnylle. Legendan piiriin astuivat «elävät karaoket», joiden tekniikkana oli kitaristi, joka soitti mitä pyydettiin, ja yli sadan kalvon kokoelma, jossa oli boleroita, tangoja ja rancheroita seinälle heijastettavaksi.

Kirjallisuusilloista elokuvaan

Noin viisitoista vuotta sitten keskus järjesti eräässä synkässä lainaksi saadussa kaupunginosatilassa kolme tapaamista, joissa Helsingissä asuvat kirjallisuutta harrastavat espanjankieliset lukivat katkelmia teoksistaan, muutama muusikko piti illan koossa ja me kaikki toimme olutta ja voileipiä jaettavaksi. Näistä tapaamisista syntyi «tertulia», ryhmä joka tähän päivään asti kokoontuu kerran kuussa keskustelemaan kirjallisuudesta, politiikasta, yhteiskunnasta tai ihan mistä sattuu.

Kuoronjohtaja, joka saapui naimisiin suomalaisen kanssa, perusti Latinalaisen Amerikan kuoron, johon liittyi paljon latinoja ja ei-latinoja. Sillä välin oli koottu useita jalkapallojoukkueita ja erinomaisia kansanmusiikkiyhtyeitä. Chileläis-perulainen pariskunta, jolla oli hyvä käsi ruoanlaittoon ja kansanperinteeseen ja kaksi iloista ja anteliasta sydäntä, kokosi yhteen suuren joukon kaikenikäisiä latinoja, ja se on yli kymmenen vuoden ajan järjestänyt suuria seurallisia tapaamisia, joista ei puutu hyvä musiikki eikä aito yhteisöllinen henki.

Erään sellaisen elokuvaesityksen jälkeen, joita järjestimme videoilla kouluilta ja tiedekunnilta lainatuissa saleissa, Laura heitti pöytään ajatuksen elokuvafestivaalista, ja niin syntyi Cinemaissi, Suomen latinalaisamerikkalaisen elokuvan festivaali, josta on tullut yksi Helsingin kulttuurisista ja sosiaalisista ilmiöistä.

Cinemaissi rikkoi kaikki kaavat

Aloitimme dokumenttien katselmuksella, erityisesti poliittisin ja yhteiskunnallisin sisällöin. Kahdeksan vuotta myöhemmin meillä on säännöllinen vuosittainen festivaali, jossa on noin 35 elokuvaa – lyhyitä ja pitkiä, fiktiota ja dokumentteja –, joukko rinnakkaistapahtumia ja ihmeellinen vuorovaikutteinen lastenohjelma, joka on levinnyt kaupunginosiin. Tänä vuonna meillä oli viisi vierasta Argentiinasta, Meksikosta, Ecuadorista ja Isosta-Britanniasta ja lähes viisituhatta katsojaa ja osallistujaa. Uskon, että Cinemaissista tekee erityisen houkuttelevan se, että olemme korvanneet aineellisten voimavarojen puutteen suurella annoksella kotikutoista kekseliäisyyttä ja korkealla vapaaehtoisuuden ja yhteisvastuun hengellä – ollen sitä mitä olemme, kaukana itsesäälistä, pittoreskiudesta ja kliseistä. Tunnelma ei ole näiden nykyaikaisten muovi- ja neontapahtumien tunnelma, vaan se muistuttaa ystäväjoukkoa, latinoja ja suomalaisia, joka kutsuu muita ystäviä kotiinsa katsomaan elokuvia. Aina on läsnä tunne, että mitä tahansa voi tapahtua.

Mutta Cinemaissi ei ole kevyt festivaali vaan kulttuurihanke, joka pyrkii näyttämään vilpittömästi mantereemme eri todellisuuksia maassa, jossa televisio voi näyttää kaksi latinalaisamerikkalaista elokuvaa vuodessa ja kaupallinen levitys yhden joka toinen vuosi. Yritämme tuhota ne stereotypiat, jotka näyttävät melkein väistämättömiltä, kun mikä tahansa pitää määritellä muutamalla sanalla. «Latinalainen Amerikka on kaunis ja rehevä manner, jossa on kuumia ihmisiä ja suuria sosiaalisia eroja» voi olla suunnilleen osuva määritelmä, mutta me yritämme näyttää paljon enemmän. Festivaalimme esittää elokuvia, jotka seuraavat Latinalaisen Amerikan kehitystä, edistävät sitä ja tallentavat sen: fiktioita ja dokumentteja rakkauksista ja taisteluista, draamoista ja tunteista, sankareista ja konnista, uhreista ja pyöveleistä – mutta kaikki viittauksin yhteiskuntaan, kulttuuriseen, etniseen tai seksuaaliseen identiteettiin, historiaan, taiteeseen, uskontoihin ja uskomuksiin, maahan- ja maastamuuttoon ja riistoon. Älkää säikähtäkö; monilla niistä on onnellinen loppu.

Ja paljon muuta

En halua unohtaa espanjankielisiä radio-ohjelmia, Mi Casita -päiväkotia, trioita, kvartetteja ja kvintettejä, joita Sibelius-Akatemian latinalaisamerikkalaiset opiskelijat ovat koonneet, sambakouluja, karibialaisten perustamia salsa- ja rumba-akatemioita, Arkadia-kirjakaupan ympärille rakennettua kulttuurielämää tai niitä DJ:itä, jotka pyörittävät klubejaan useissa diskoissa. Ja viittaan vain todellisen maailman toimintaan, joka on avointa niin latinoille kuin suomalaisillekin. Verkossa kukoistavat blogit, muut Facebook-pohjaiset ryhmät ja mielipide- ja keskustelufoorumit eri alustoilla ja eri aiheista.

Jousikvartetista palvelijoiden tansseihin

Kun olen ollut mukana perustamassa, hoitamassa ja johtamassa monia näistä aloitteista, uskon että siirtolaisten merkittävä osallistuminen johtuu kahdesta pääsyystä: ensinnäkin sosiaalisen kontaktin tarpeesta, oman kulttuurin kaipuusta, halusta jutella, laulaa, tanssia, syödä ja juoda yhdessä, ja tukiverkostojen luomisesta. Ne eivät merkitse vain ystävien saamista, parisuhteiden solmimista ja jopa perheiden perustamista vaan myös työn löytämistä, asianajajan tai kääntäjän puhelinnumeron saamista, jotain tiedon hankkimista sen briljantiinipäisen pojan perheestä, joka seurustelee tyttäremme kanssa, tai jonkun löytämistä, joka selittää omalla kielelläsi miten se kirottu netistä ostamasi puhelin toimii. Monille muusikoille, kirjailijoille, maalareille, tanssijoille ja muille taiteilijoille tämä toiminta on myös ollut väylä yleisön luo ja monissa tapauksissa suomalaisille kulttuurinäyttämöille.

Mutta uskon, ettei tie ole vielä kuljettu loppuun. Useimmat perustamistamme ryhmistä toistavat niitä yhteiskuntarakenteita, jotka tuomme kotimaistamme. On sivistynyttä toimintaa ja kansanomaista toimintaa (vastaanotto suurlähetystössä ja palvelijoiden tanssit, kuten eräs buenosairesilainen sen määritteli), ja näyttää olevan vaikeasti kaadettava muuri. Uskon, että meillä yhteisönä Suomessa – maassa, jossa ei ole suuria sosiaalisia eroja ja joka tarjoaa kaikille asukkailleen yhtäläiset koulutuksen, kulttuurin ja itsensä toteuttamisen mahdollisuudet – on velvollisuus yrittää voittaa se luokkajakoinen perintö, joka on mantereemme kehityksen tärkein este.