Rahtilaivalla talvisesta Kotkan satamasta helteiseen Buenos Airesiin

Päivi NiemeläPäivi Niemelä

Nykyään eläkepäivistään Buenos Airesissa nauttiva Päivi Niemelä tuli 9-vuotiaana äitinsä ja viiden sisaruksensa kanssa siirtolaisena Argentiinaan vuonna 1952 ja on asunut täällä siitä lähtien. Päivi pitää itseään niin suomalaisena kuin argentiinalaisena ja hänen tarinansa toimiikin esimerkkinä kahden kulttuurin ja identiteetin sekoittumisesta.

Päivi perheineen lähti matkaan vuoden 1951 joulukuussa Pukinmäeltä ja nousi Pankakoski-nimiseen rahtilaivaan Kotkan satamassa matkatakseen kuukauden verran muutamien muiden matkustajien kanssa Kanariansaarten kautta Buenos Airesiin, missä perheen isä oli jo odottamassa. Laivaan lastattiin myös muuttokuorma, johon kuului muun muassa isoäidiltä saatu piano sekä jääkaappi ja pesukone, jotka olivat vielä 50-luvulla Argentiinassa ihmettelyn kohteita. Mukana oli myös gramofoni, jolla kuunneltiin laivalla lastenlevyjä. Matka meni melko nopeasti ja leppoisasti musiikkia kuunnellen ja muiden lasten kanssa leikkien, vaikka he muutamaan myrskyyn joutuivatkin.

Argentiinaan lähtöön vaikutti tuohon aikaan muun muassa sodanjälkeiset huhut Neuvostoliiton mahdollisesta valloituksesta. Alun perin muutaman ystäväperheen oli myös tarkoitus lähteä mukaan. Suomeen jäivät koti, ystävät ja sukulaiset.

Päivi muistaa, kun he saapuivat Buenos Airesin satamaan Puerto Maderoon (nykyään hienostokaupunginosa) ”siellä oli kauhean kuuma ja käynyt vilja aiheutti pistävän löyhkän!”. Satamasta suunnattiin hotelliin Lavalle-kadulle muutamaksi viikoksi ennen muuttoa Buenos Airesin esikaupunkialueelle. Myöhemmin perhe muutti Tandilin kaupunkiin Buenos Airesin provinssiin, reilu kolmensadan kilometrin päähän pääkaupungista. Päivi oli luonteeltaan utelias ja muun muassa uudet ruoat ja niiden määrä hämmästyttivät. Hän muistaa, että sisarusten kanssa puistoon mentäessä paikalliset taputtelivat ihastuneina lasten pellavapäitä, mistä sisarusparvi ei oikein tykännyt.

Päivi sanoo, että 9-vuotiaana uuteen ympäristöön sopeutuminen oli suhteellisen helppoa, koska esimerkiksi arvomaailma ja tavat olivat vasta muotoutumassa. Suomeen oli kuitenkin alussa kova ikävä, ja Päivi odottikin iltoja nähdäkseen Suomesta unia, joihin alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ilmestyä paikallisia ihmisiä. Tuohon aikaan ei ollut kielikouluja vaan pelkkä sanakirja, ja paikallinen kieli opittiinkin koulussa ja puhumalla. Yhteyttä Suomeen pidettiin yllä kuuntelemalla suomalaisia uutisia radiosta ja tilaamalla suomalaisia lehtiä: ”isäni heräsi välillä kolmelta aamuyöllä kuuntelemaan radiosta Etelä-Eurooppaan suunnattuja uutisia Suomesta”. Kotona toki puhuttiin suomea ja kotimaahan lähetettiin myös kirjeitä, tosin posti oli melko hidas. Suomeen matkustaminen olisi ollut hyvin hankalaa matkan keston ja kulujen takia: ”veljeni jopa julistettiin siihen aikaan sotilaskarkureiksi, koska he eivät menneet armeijaan, vaikka matkaan ei yksinkertaisesti ollut varaa”.

Opiskeltuaan Tandilissa ylioppilasmerkonomiksi Päivi lähti vuonna -62 Buenos Airesiin työskennelläkseen suomalaisessa Vaisala Oy:ssä ja sittemmin Ulkomaankauppaliitossa, josta tuli 90-luvun alussa Finpro. Siinä välissä hän meni kuitenkin myös naimisiin ja jäi kymmeneksi vuodeksi pois työelämästä hoitamaan kolmea tytärtään. Päivi sanoo, että työ ja sen mukanaan tuomat kontaktit suomalaisten kanssa vaikuttivat olennaisesti suomalaisen identiteetin säilymiseen: ilman sitä hän puhuisi edelleen vanhaa suomea!

Päivi kävi ensimmäisen kerran Suomessa vasta 20 vuotta Argentiinaan muuton jälkeen tyttärensä Carolinan kanssa; sen jälkeen hän on vieraillut Suomessa useasti. Suomeen paluuta Päivi ei ole harkinnut, koska elämä ja perhe – sisarukset, tyttäret ja lapsenlapset – ovat Argentiinassa. Häntä houkuttaisi kuitenkin viettää kokonainen vuosi Suomessa kokeakseen kaikki vuodenajat.

Päivi vaikuttaa espanjaa puhuttaessa argentiinalaiselta ja suomea puhuttaessa suomalaiselta. Oletko siis suomalainen vai argentiinalainen? Päivi kokee olevansa molempia. Kansallinen identiteetti on myös vaihdellut eri aikoina, ”välillä on toki tuntunut, ettei kuulu minnekään”. Hän silti sanoo, että keskustelu suomalaisen kanssa on aina eri: ”omanmaalaisen kanssa vain ymmärtää niin hyvin, ja kielikin on hyvin kulttuurisidonnainen”. Tämä kertoo selvästi siitä, että ei ole merkityksetöntä, missä juuret ovat, vaikka olisikin asunut koko ikänsä muualla. Suomalaisuus näkyy siinäkin, että Päivi kaipaa myös yksinoloa ja luonnonrauhaa, Argentiinassa on yleisempää hakeutua muiden seuraan. ”Perheen lomamatkoilla menimme usein Patagoniaan tai paikkoihin, joissa ei ollut paljon muita lomalaisia. En myöskään koe välttämättömäksi asua samalla paikkakunnalla kuin muu perhe, vaikka heitä kaipaankin, mikä on melko itsenäisille suomalaisille tyypillistä.”

Päivin mukaan siirtolaiset voivat toisaalta sopeutua uuteen maahan ja kulttuuriin säilyttäen kuitenkin omansa, tai sitten eristäytyä paikallisesta kulttuurista: ”Kyllä paikallista kulttuuria ja tapoja pitäisi kunnioittaa ja sopeutua, vaikka pitäisikin kiinni omista juuristaan”. Aika kultaa muistot ja Päivin mukaan monien 50- ja 60-luvulla Argentiinaan tulleiden siirtolaisten mielissä muotoutui kuva kotimaasta, jossa kaikki oli täydellistä. Hän huomauttaa, että Argentiinassa elää yhä käsitys kultaisesta Euroopasta, mikä lienee osittain perintöä siirtolaisten nostalgiasta ja kotimaan kaipuusta. Vasta viime vuosien kriisit ovat alkaneet rikkoa illuusiota siitä, että Euroopassa kaikki on paremmin. Mikään maa ei Päivin mielestä ole paratiisi, vaan kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.