Rakkaus ja tavat rakastaa ovat olleet keskeisiä teemoja läpi aikakausien. Miten rakastaa? Miten pitäisi rakastaa? Miten rakkautta käytetään? Miten sitä varten odotetaan?
Kulttuurit, vallitsevat tavat, uskonnot, oikeusjärjestelmät, lait, oikeudet, perheet ja muut vaikutteet ovat muokanneet rakkauden muotoja ja suhteiden kehitystä. On ollut monarkioiden aikoja, kreikkalaisen rakkauden aikoja, anoreksioiden ja tragedioiden aikoja, Romeoita ja Julioita, kosintoja ja kukkakulkueita. Nykyisin on blokkauksia, luetulle jättämisiä, ohareiden tekemisiä ja toisten näkemisiä. Siinä se.
Laulut sanovat kaiken muuttuvan. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että on olemassa kiertäviä, hyväksyttyjä, omaksuttuja muotoja rakastaa, joita kukaan ei omista.
Tähän halusin päästä: rakkaus (tai rakkaudet, koska joka rakkaus erilainen, vaikka puhuisimmekin yksikössä) on tunne. Rakkaus on intohimoinen ja uniikki henkilökohtainen luomus. Rakkaus on osa identiteettiämme ja näyttää meidät sellaisina kuin olemme – rakastajina. Rakkaus on salaperäinen, intensiivinen, selittämätön, luja, vaikeasti lähestyttävä, kesyttämätön ja yllättävä, eikö niin?
Tämä rakkauden ainutlaatuisuus eroaa kunkin ajan kulttuurin tavoista ja odotuksista. Niinpä se luo jännitteitä sen välille, mitä tunnemme ja teemme, ja myös sen välille, mitä toiset ovat meille velkaa tai mitä heiltä odotetaan – sen, mitä saan, mitä odotan ja mitä minulle ”kuuluu”.
Toisen on ehdotettava ensin, toisen on lähetettävä kutsu, toisen on osoitettava kunnioitusta, toisen on kerrottava kaikki, toisen on tehtävä aloite… toisen on pakko, toisen on pakko, toisen on pakko… mutta EI! Toisen ei ole pakko, toisen ei tarvitse, toinen ei ole velkaa. Kukaan ei ole kenellekään velkaa. Korkeintaan kyseessä on se, mitä toinen haluaa tai minkä toinen valitsee, eikä velvollisuus.
Mitä suuremmat odotukset, sitä suurempi pettymys…
Se, mitä minun tulee tehdä, ei vastaa mitä tunnen. Se, mitä minulta odotetaan, ei vastaa kuka olen. Kaikki tämä aiheuttaa voimakkaita jännitteitä rakkaudessa. En ehkä pidä tavasta, jolla sinä rakastat, tai ehkä sinä et pidä tavasta, jolla minä rakastan.
Pystymmekö nauttimaan siitä, mitä saamme? Siitä, joka on aitoa, ilman velvollisuuksia tai velvoitteita, anteliaasti tarjottua, rakkaudella annettua? Rohkenemmeko rakastumaan aitoina itsenämme, kaikista lähempinä sitä, mitä todella olemme ja tunnemme, vai päätämmekö määritellä rakkauden nykyisten epäaitojen, jäykkien muotojen kautta?
Siinä on pähkinä purtavaksi.
Ref: https://doctorclaudiocasas.blogspot.com/
Tohtori Claudio Casas
Gestalt-psykoterapeutti
Psykiatri
cpcasas@intramed.net