Lausunto kahden suomalaistaustaisen henkilön vanhempien ja isovanhempien
katoamisesta Argentiinan ”sotilasoperaation” aikana.
Miten teidän vanhempanne ja isoäitinne katosivat?
Nämä traagiset käänteet tapahtuivat kolmessa eri kaupungissa Buenos Airesin maakunnassa
n. 48 tunnin sisällä. Onnistuimme selvittämään, että ensimmäisinä katosivat vanhempamme
Guillermo Hietala ja Estela Susana Cali toukokuun 20. päivän aamuna vuonna 1975 Vicente
Lópezin kaupungissa. He olivat matkalla tapaamiseen, joka oli tosiasiassa senaikaisesti
sanottu ”cantada” (laulettu), sillä henkilö, joka heidän olisi pitänyt tavata, oli kaapattu. Tämä
kyseinen henkilö oli nähty Campo de Mayon pidätys- ja tuhoamistukikohdassa, jossa oli
muiden tukikohtien tapaan käytäntönä saada kaapatuilta henkilöiltä tietoja, joita käytettiin
heidän tuttujensa kaappaamiseen; vaikka tietysti vanhempamme eivät tätä tienneet.
Tämän jälkeen tuon saman päivän iltana, iltakymmenen ja keskiyön välisenä aikana,
kaapattiin äitimme vanhemmat Italo Américo Cali ja María Esther “Maruca” Filippi
kodistaan Záraten kaupungissa.
Viimeisenä käänteenä toukokuun 22. päivän aamuna sotilasoperaatio hyökkäsi setäni Reino
Hietalan maatilalle San Andres de Gilesin kaupungissa kaapaten sieltä isoäitimme Hanna
Hietalan (joka oli Suomen kansalainen) sekä isäni anopin Dominga Bazzanin. He olivat
silloin hoitamassa lastenlapsiaan, jotka olivat 2-vuotias Silvia, 2-vuotias Amanda sekä 23-
päiväinen Laura.
Siitä hetkestä tähän päivään asti heidän jäännöstensä olinpaikasta ei ole tietoa.
Kenen hoitoon te jäitte?
Tuon samaisen toukokuun 22. päivän iltana setäni onnistui saamaan takaisin meidät kolme
tyttöä, ja hän päätti äitimme siskon kanssa, että parasta meille kahdelle (Amanda ja Laura) oli
lähettää meidät asumaan äidimme vanhempien luokse Zárateen, sillä tilanne oli äärimmäisen
vaarallinen. Silloin tätini sai selville viedessään meitä sukulaistensa luokse, että äitimme
vanhemmat oli myös kaapattu. Nämä sukulaiset päättivät viedä meidät Zárateen, missä asui
muitakin sukulaisia, ja missä aikuiset voisivat keskenään arvioida tilannetta. Aluksi asuimme
erillään, mutta muutaman kuukauden päästä meidät molemmat otti asumaan perhe, jonka piti
huolehtia meistä tilapäisesti mutta päätyikin kasvattamaan meidät kunnes itsenäistyimme.
Tähän perheeseen kuuluivat äidinäitimme sisarukset.
Auttoiko Argentiinan hallitus teitä? Entä Suomen?
Ollessamme vielä alaikäisiä emme saaneet apua Argentiinan hallitukselta. Suomen
hallituksesta tiedämme sen verran, että kaiken tämän tapahtuessa suomalainen pastori Tapio
Leskinen lähestyi meitä selvittääkseen miten voimme, mutta häntä ei otettu vastaan avosylin
ottaen huomioon yhteiskunnallisen kontekstin ja hengenvaaran, jotka vallitsivat edelleen.
Vuosien kuluessa opimme Suomen hallituksen diplomaattisista toimista, joiden avulla
selvitimme isoäitimme Hanna Hietalan sijainnin. Mainitsemme erikseen, että tänä päivänä
Suomen hallitus on tehnyt yhteistyötä Argentiinan oikeusministeriön kanssa, jotta monen
vuoden rankaisemattomuus loppuisi ja perheemme muisto säilyisi elävänä.
Eikö kukaan antanut teille ohjeita tai apua heidän löytämisessä?
Olemme viettäneet suurimman osan elämästämme etsien heitä, ja vaikka olemme onnistuneet
selvittämään kuluneet tapahtumat suurelta osin, kaikkien näiden vuosien aikana emme ole
saaneet mainintoja tai varmuutta siitä, että heidät olisi nähty. Mutta onnistuimme muiden
sukulaisten, selviytyjien, tutkijoiden, äitien sekä isoäitien kanssa todistamaan
tuomioistuimelle, että kaikki tapahtumat edellä mainituilla alueilla ja myös muilla olivat
Campo de Mayon tukikohdan suorassa valvonnassa yhteisjoukkojen kautta.
Seuraavien viikkojen tai kuukausien aikana toivomme saada selville päivän, jona alkaa
oikeudenkäynti rakkaiden sukulaistemme sekä 32:n muun valtioterrorismin uhrin puolesta
koskien tapahtumia, jotka suoritettiin Argentiinan viimeisimmän sotilasdiktatuurin aikana.
Miten olette päässeet asiasta yli tänä päivänä?
Polkumme ovat erilaisia ja yksilöllisiä, mutta uskomme Jeesukseen on ollut yhteinen
nimittäjä, minkä kautta uudestaansynnyimme ja pääsimme asian ylitse, sekä tärkeimpänä
kaikki sukulaisiltamme, ystäviltämme, nykyisin aviomiehiltämme ja lapsiltamme saatu apu ja
rakkaus.
Itselleni henkilökohtaisesti ratkaisevin oli hetki, jona ymmärsin, että anteeksianto oli tieni.
Mitä teette työksenne sekä elämässänne?
Amanda on opettaja, vaimo ja yhden tyttölapsen äiti. Minä olen vaimo ja kolmen pojan äiti,
teen sukututkimusta perheestämme ja osallistun kaupunkimme muistojen kollektiiviseen
ylläpitämiseen.
Ajatuksia nuorille kivusta ja paranemisesta, joka liittyy traagiseen menneisyyteen?
Usein käydessäni kouluissa kertomassa elämäntarinaani maaliskuun 24. päivän
tilaisuuksissa* esittelen itseni selviytyjänä, kaapattujen lapsena ja lapsenlapsena. Sanon
heille, että vaikka kerron itsestäni ja perheestäni, kerron myös maamme historiasta. Nämä
kohtaamiset ovat mukavia interaktiivisina; kuuntelen heidän kysymyksiä ja vastaan
sydämestäni, sillä tästä aiheesta ei voi puhua ilman, että sillä on vaikutusta. Nuoria usein
kiinnostaa kovasti ja kysymykset ovat usein kovin suoria, kuten ”miten tämä kaikki on
vaikuttanut elämääsi?”. Ja vastaan, että elämäni on jakautunut osiin, lähinnä kahteen – ensin
on lapsuuteni, joka on varmasti niistä vaikein, sillä tiesin pienestä pitäen koko totuuden;
siskoni aina muistutti minua siitä, että meillä oli äiti ja isä.
Kasvoin pää täynnä kysymyksiä, joille ei ollut vastausta, sekä suuren kivun kanssa, joka
kalvoi minua sisältäpäin ja jota kasvatti viha niitä kohtaan, jotka olivat meitä niin kovasti
satuttaneet. Kerron usein, että elin elämää, joka näyttäisi ulkopuolelta katsottuna
mahdollisimman normaalilta, sillä koko perheemme kärsi enkä halunnut aiheuttaa lisää
kipua. Sukulaisemme antoivat meille kaiken, mikä heillä oli annettavana – rakkautta, lämpöä,
opinnot, kodin sekä mahdollisuuden kutsua heitä äidiksi ja isäksi, mutta mikään siitä ei ollut
tarpeeksi, tunsin eläväni helvettiä sisälläni.
Kasvaessani kaikki se, mitä ylitin piilotella, oli ilmeistä. Kävimme siskoni kanssa evankelista
koulua, missä meistä huolehdittiin, mutta ollessani 13-vuotias katsoessani elokuvaa
Jeesuksen ristiinnaulinnasta kuulin ensimmäistä kertaa kuuluisat sanat: ”Isä, anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”. Sillä hetkellä ahdistukseni kasvoi enkä kyennyt
nukkumaan kolmeen päivään, sillä ne sanat sattuivat, ja kun en jaksanut enempää, ‘riitelin’
Jumalan kanssa syyttäen häntä kaikesta – ja silloin ymmärsin, että anteeksianto oli tieni.
Aloin harjoittaa sitä ja se muutti elämäni.
Tänä päivänä voin sanoa, että olen onnellinen, en koe vihaa, annan anteeksi, en unohda,
annan anteeksi ja kävelen etsien oikeutta. Ei ole olemassa pieniä ja isoja vaikeuksia, kun
kohtaamme jotain tiedämme, miten taistella vastaan; tärkeintä on, ettei unohda, että eteenpäin
pääseminen on mahdollista. Olen kokenut paljon 45 elinvuodessani, olen nähnyt äitien ja
isoäitien taistelevan kuolemaa vastaan, sillä heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan ei ole vielä
löydetty, olen tavannut naisia ja miehiä, jotka nuoruudessaan elivät läpi hirvittävän
vankeuden, kidutuksen ja nöyryytyksen ja ovat tänä päivänä edelleen elossa. He inspiroivat
minua.
Toivon, että nämä nöyrät sanat saavuttavat jonkun, jota niitä tarvitsee kipinänä tai
inspiraationa ja pyytääkseen apua. On todella tärkeää tuntea historiamme, jotta voimme
ymmärtää nykyhetkeämme – mutta myös varmistaaksemme, etteivät nämä hirveydet tapahdu
enää koskaan uudelleen.
* Kääntäjän huomio: 24. maaliskuuta on Argentiinassa kansallinen totuuden ja
oikeudenmukaisuuden muistopäivä (Día Nacional de la Memoria por la Verdad y la Justicia).
Kääntäjä, Minea Benigni