Suomalaiset, jotka perustivat siirtokunnan Misionesin viidakkoon 1906

Juttu Martín Boerr

Vuonna 1906 noin 112 siirtolaista – suurin osa heistä miehiä – saapui Argentiinaan Suomesta, yhdestä maailman kylmimmistä maista, tarkoituksenaan perustaa tänne uusi kotimaa ja löytää se vauraus ja hyvinvointi, joka heiltä omassa maassaan evättiin.

Minne? Ei enempää eikä vähempää kuin Misionesin viidakon armottomaan kuumuuteen ja kosteuteen. Harva paikka maailmassa olisi voinut tarjota heille olosuhteita, jotka olisivat olleet jyrkemmässä ristiriidassa siihenastisen todellisuuden kanssa. Maasta, jonka pinta-alasta kaksi kolmasosaa on napapiirin pohjoispuolella, subtrooppiseen ilmastoon, jossa paikkojen keskilämpötilojen ero saattoi olla jopa 50 astetta.

Nämä suomalaiset, enimmäkseen kaupunkilaisia ja toimistotyöhön tai jopa asiantuntija-ammatteihin tottuneita, asettuivat Misionesin metsään keskelle ei mitään, missä kaikki oli vasta tehtävä. He ottivat vastaan kaikenlaisia haasteita: villin ympäristön hallitsemisen raa’assa ilmastossa, joka oli täynnä tuntemattomia eläimiä – apinoita, käärmeitä, hämähäkkejä ja jokunen jaguaari. He tulivat raivaamaan maata kokemattomin käsin.

Yli vuosisata tuon urotyön jälkeen LA NACION kulki reitin ja kävi paikassa, johon he asettuivat, sekä niillä paikoilla, joille he raivasivat viljelmänsä. Lehti keskusteli näiden siirtolaisten lastenlasten ja lastenlastenlasten kanssa, jotka yhä asuvat maakunnassa, sekä tutkijoiden ja historioitsijoiden kanssa rakentaakseen uudelleen kertomuksen yhdestä 1900-luvun alun rikkaan siirtolaisuuden hämmästyttävimmistä ja vähiten tunnetuista siirtokuntayrityksistä. Tarina on täynnä rohkeutta, työtä ja kunnianhimoa, mutta myös reilun annoksen turhautumista, hulluutta ja kuolemaa.

Ei merkintöjä

”Toisin kuin saksalaisista tai ukrainalaisista, suomalaisista tiedetään hyvin vähän. He saapuivat vuonna 1906 ja asettuivat sinne, mitä alettiin kutsua Picada Finlandesaksi: se on 30 kilometrin tie Bonplandin ja nykyisen Oberán välillä, mutta tuota kaupunkia ei tuolloin ollut olemassa. Suomalaiset saapuivat ensimmäisinä ja kärsivät kaikenlaisia vaikeuksia. Vasta vuosia myöhemmin alueelle alkoi tulla ruotsalaisia, norjalaisia, ukrainalaisia, puolalaisia ja saksalaisia, kunnes syntyi se, mikä nykyään on Siirtolaisen kansallinen pääkaupunki”, kertoo Liliana Rojas, Instituto Antonio Ruiz de Montoyan historiantutkimuskeskuksen johtaja Posadasissa.

Viiden vuoden ajan tämä laitos järjesti Misionesin siirtokuntia ja siirtolaisuutta käsitteleviä päiviä, joilla tutkijat ja historioitsijat esittelivät töitään maakuntaan saapuneista eri muuttoliikkeistä. Mutta yhdessäkään niistä viidestä niteestä, joihin esitelmät koottiin, ei ole mitään suomalaisista.

”Ei tiedetä paljon, he katosivat vähitellen ja veivät historiansa mukanaan. Suomesta saapui silloin tällöin tutkijoita, jotka keräsivät tietoa ja veivät sen takaisin maahansa ja julkaisivat sen omalla kielellään”, selittää historioitsija Karina Dohmann, joka on tutkinut perusteellisesti saksalaisten asettumista nykyisen Eldoradon kaupungin alueelle.

Misionesin historiaa käsittelevissä kirjoissa on vain muutama tieto. Näiden 112 suomalaisen saapumisen Argentiinaan pani liikkeelle Arthur Thesleff -niminen henkilö, joka kuvataan seikkailunhaluiseksi aateliseksi ja joka päätti perustaa oman siirtokuntansa kauas kotimaastaan käyttäen hyväkseen Argentiinan tarjoamia mahdollisuuksia.

Thesleff tuli maahan etujoukon tehtävissä vuonna 1905 ja kiersi useita paikkoja perustaakseen Latinalaisen Amerikan ensimmäisen suomalaisen utopistisen siirtokunnan – niin kutsuttiin sitä asutusten joukkoa, jonka suomalaiset toteuttivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välillä. Kierrettyään useita maakuntia Thesleff vakuuttui Misionesin hedelmällisen maan mahdollisuuksista, kuten Miguel Stefañukin Misionesin maantieteellisessä paikannimisanakirjassa kerrotaan.

25. tammikuuta 1906 presidentti Manuel Quintana allekirjoitti asetuksen, jolla suomalaisille osoitettiin 50 neliöpeninkulmaa Bonplandin ja Cerro Corán välillä. Quintana määräsi avattavaksi picadan (tien) osaan tuota tiheää metsää, ja sinne asettui lopulta ensimmäinen joukko, joka oli kaikista saapuneista lukuisin.

Suomeen palattuaan Thesleff sai vaivoin taivuteltua 112 ihmistä lähtemään seikkailuun. Heillä oli valtavasti epäilyksiä, kuten on luonnollista. Vaa’an kallistamiseksi Thesleff lupasi heille, että he rikastuisivat 20 vuodessa lähinnä yerba matea korjaamalla – se oli tuolloin ”vihreää kultaa”. He olivat lisäksi ihmisiä, jotka halusivat muuttaa pois ja pyrkivät pakoon Venäjän sortoa.

Ajan väestönlaskennan mukaan ryhmässä oli ”27 liikemiestä, 12 erilaista työläistä, 7 opiskelijaa, 6 taiteilijaa, 4 apteekkaria ja kemistiä sekä 9 teknikkoa”, mutta ”talonpoikia” laskettiin vain 21. Harva osasi tehdä maatyötä, mikä teki alusta raa’an.

Huonoa maata

Lisäksi suomalaisilla oli hyvin huono onni. Maanmittari Francisco Foulliand, jonka hallitus nimitti rajaamaan heidän palstansa, osoitti heille – ehkä huomaamattaan – kaikkein huonoimmat mahdolliset maat Misionesin kaltaisessa maakunnassa, jossa puut kasvavat nopeammin kuin missään muussa maassa maailmassa.

”Heille annettiin ohutta, matalaa ja hyvin kivistä maata; siellä oli hyvin vaikea menestyä”, selitti pitkäpartainen Hugo Sand, Johan Sandin ja Lovisa Ahlbergin lastenlapsenlapsi; nämä kuuluivat tuohon ensimmäiseen joukkoon. Suurin osa oli Helsingistä, mutta Sandit tulivat Oxkangarin kylästä, jossa mies oli puuseppä ja vaimo kotiäiti. Siellä on lunta ainakin 4–5 kuukautta vuodessa.

Sand on Suomen kunniakonsuli Oberássa ja johtaa useiden jälkeläisten kanssa hankkeita, joilla halutaan palauttaa ja nostaa arvoonsa niin kutsuttu Picada Finlandesa, tuo kapea 30 kilometrin hiekkatie, jolla ei enää ole jälkeäkään pohjoismaalaisten läsnäolosta. Vauraus ei koskaan juurtunut noille seuduille, eivätkä suomalaiset koskaan ehtineet rakentaa pientä kaupunkia tyypillisine taloineen, kouluineen tai kirkkoineen.

Vähän aikaa sitten Sand ja muut suomalaisten lastenlastenlapset menivät istuttamaan kukkia ja sata eri lajin puuta. Joulukuuksi he odottavat suurlähetystön edustajien vierailua.

Mitä tehdään ensimmäisenä päivänä?

Kun siirtolaisryhmä lähti kotimaastaan Argentiinaan viime vuosisadan alussa, matkan ensimmäinen osuus oli suunnilleen samanlainen kaikille. Myös suomalaiset ylittivät Atlantin viikoissa, saapuivat Buenos Airesin satamaan ja lähtivät sieltä Paraná-jokea pitkin Posadasiin, 80 kilometrin päähän Picada Finlandesasta.

”Hallitus oli luvannut heille paljon apua. He olivat innoissaan päästessään maahan, jossa rikastuisivat; he vaihtoivat rahansa työkaluihin, huopiin, pyyhkeisiin ja moneen muuhun ja lähtivät. He saapuivat Bonplandiin kaksi kuukautta Helsingistä lähdön jälkeen, mutta perillä he huomasivat, ettei mitään luvatusta ollut”, selittää Graciela Niskanen, niiden suomalaisten lapsenlapsi, jotka saapuivat paikalle vuonna 1912, hieman ensimmäisen joukon jälkeen, koeteltuaan ensin onneaan Etelä-Brasiliassa.

”Vuoteen 1935 asti saapui yhä joitakin perheitä, kuten Pitkänen, Tihverä, Saarinen, Makkonen, Westerlund, Gumber, Heino, Toikanen, ja myös ruotsalaisia, mutta koska he eivät koskaan pystyneet menestymään, he lähtivät muualle, ja vuoteen 1978 mennessä Picadalla ei enää ollut yhtään suomalaista”, muistelee Niskanen.

Mitä teki –30 asteen lämpötiloihin tottunut suomalainen, kun hän saapui keskelle metsää ilman maanviljelystaitoja? Ensimmäiseksi rakennettiin maja neljästä tolpasta ja pindón, tyypillisen palmulajin, lehdistä. Toisinaan telttoja pystytettiin suoraan puiden latvoihin eläinten pelossa yön ajaksi.

”Kun yö tuli, ulkoa kuului valtava meteli. Isä otti haulikon, meni ulos ja ampui epäröimättä jaguaaria kohti. Käärmeet olivat oikein pitkiä, paksuja ja myrkyllisiä; kouluun ei tarvinnut mennä, koska koulua ei ollut”, muistelee Svea Gunberg, joka oli lapsi saapuessaan vanhempiensa kanssa vuonna 1906.

Gunbergin todistus on peräisin toimittaja Enrique Tessierin kirjasta ”Lejana Tierra Mía”. Tessieri asuu Yhdysvalloissa mutta vieraili 1970-luvun lopulta lähtien Picada Finlandesassa, jolloin hän ehti puhua tuon ensimmäisen joukon viimeisten eloonjääneiden kanssa.

Kun maja yötä varten oli valmis, alkoi todellinen taistelu ihmisen ja luonnon välillä. ”Ensimmäiseksi oli avattava rozado, jokaisen uudisasukkaan taikasana”, sanoo Dohmann viitaten keskelle metsää raivattavaan aukeamaan.

Siihen käytettiin ensin viidakkoveistä pensaiden ja köynnösten katkomiseen käsin. Sitten kirveellä ja pokasahalla, sekin käsivoimin, kaadettiin puut, joiden piti mahdollisuuksien mukaan kaatua tiettyyn suuntaan. Sen jälkeen odotettiin muutama viikko, että oksat kuivuisivat ja tuuli puhaltaisi sopivaan suuntaan; sitten poltettiin kaikki.

”Metsä ja puut nähtiin esteenä; nykyään niin ei kävisi”, sanoo Sand, joka omistautuu nykyään paradoksaalisesti istuttamaan osaa siitä, minkä hänen esi-isänsä kaatoivat – tapana kunnioittaa heitä.

Sitten alkoivat kiireellisimmät viljelytyöt, jotka koostuivat syötävän istuttamisesta: kasvimaa, jossa oli perunaa, maissia, bataattia, maniokkia ja herneitä. ”Sitten tulivat ylijäämää varten tarkoitetut viljelykset, tupakka ja yerba mate, kaikista tärkein”, huomauttaa Dohmann.

”Yerba oli uudisasukkaiden suurin tulonlähde, paras ja halvin vanhuudenturva, varma sijoitus. Sillä aikaa kun ensimmäiset kasvit kasvoivat raivatulla maalla ja olisivat korjuuvalmiita viidentenä vuonna, uudisasukas istutti kaiken muun. Huonoa satoa ei voinut tulla, ja uudisasukas saattoi lykätä korjuuta, jos hinta ei tyydyttänyt”, selittää historian opettaja.

Se mikä kuitenkin toimi saksalaisilla, ukrainalaisilla, puolalaisilla, venäläisillä tai ruotsalaisilla muualla maakunnassa, ei toiminut Picada Finlandesassa. ”He tekivät työtä auringossa ja varjossa, mutta heillä oli hyvin huono onni, koska maa ei ollut hyvää ja lisäksi toisena vuonna tuli heinäsirkkatuho”, sanoo Niskanen, joka muistaa nuo tarinat isovanhempiensa Yannen ja Hedvid Tölinojan suusta ja tekee työtä suomalaisten perinnön säilyttämiseksi Misionesissa.

Kotonaan Oberássa Graciela lausuu joitakin sanoja täydellisellä suomalaisella aksentilla ja näyttää valokuvia lapsuudestaan isovanhempiensa kanssa. Hänen vanhempansa olivat jo lähteneet ankarasta Picada Finlandesasta ja muuttaneet muutaman kilometrin päähän sieltä, missä kasvoi vauras Oberán kaupunki.

Hänen vierellään on Annette Ivonne Gradeneker, myös Johan Sandin lastenlapsenlapsi; Sand kuului ensimmäiseen, vuonna 1906 saapuneeseen ryhmään. ”Naiset tekivät kolme kertaa enemmän työtä kuin miehet, koska he työskentelivät tasaveroisesti viljelmällä mutta hoitivat lisäksi kodin ja lapset”, hän selittää painokkaasti.

He jäävät ilman johtajaansa

Muutama vuosi Picada Finlandesaan saapumisen jälkeen johtaja Thesleff – uutena iskuna näiden eurooppalaisten unelmille ja toiveille – karkasi surkeiden tulosten lannistamana ja jätti oman onnensa nojaan ne, jotka olivat seuranneet häntä noille kaukaisille periferioille.

Monet seurasivat häntä takaisin Suomeen vakuuttuneina siitä, että tuo paikka oli traagisen kohtalon merkitsemä. Toiset päättivät koettaa onneaan muualla Misionesissa tai muissa maakunnissa. Vain pieni joukko jäi ja jatkoi sinnikästä taistelua yrittäen kääntää kohtalonsa.

Todistuksessaan Enrique Tessieri kuvasi synkkää näkymää siitä, mitä hän näki vuonna 1978. Suomalaissyntyinen toimittaja löysi noiden 112 alkuperäisen uudisasukkaan viimeiset eloonjääneet surkeassa tilassa.

”Jokainen Colonia Finlandesassa asunut uudisasukas oli tuomittu köyhyyteen. Sen seudun maa on köyhää ja kivistä. Metsää oli kaadettava ja poltettava jatkuvasti, jotta saattoi kylvää ja saada uusia satoja. Uudisasukkaat menettivät pääomansa ja köyhtyivät. Se paratiisi, jota he lähtivät etsimään, oli vain ohikiitävä Eeden, joka muuttui uudisasukkaille hitaaksi ja tuskalliseksi kuolemaksi”, hän selittää kirjassaan.

Tuskin jälkiäkään

Colonia Finlandesa, kuten Picada Finlandesaa myös kutsutaan, on salaperäinen myös siksi, että se näkyy kartalla pisteenä, joka lupaa ainakin puoliksi hylätyn talorykelmän jollain pohjoismaisella piirteellä. LA NACION kulki Picada Finlandesan etsien jälkiä suomalaisista tuolla seudulla. Mutta jäljellä on enää muutama viljelmä, joille istutetaan mäntyjä, eikä yerban, tupakan tai teen viljelmiä löydä mistään, vaikka niitä on runsaasti muualla anteliaassa Misionesin maisemassa. Se ei ollut oikea paikka noille istutuksille; suomalaiset vain vietiin sinne tietämättömyyden tai huonon onnen takia.

Mutta Oberán seudulla yhä elävät jälkeläiset taistelevat pelastaakseen tämän ponnistuksen ja rohkeuden historian ja haluavat tehdä selväksi, ettei kaikki ollut onnettomuutta. ”Kaikki ei ollut huonoa, oli myös hyvin iloisia hetkiä, tansseja, juhlia ja häitä. Vuonna 1922 perustettiin Suomalainen seura ja vuonna 1925 kansallinen koulu numero 73”, huomautti Niskanen.

Nykyään noista harvoista rakennuksista, joihin suomalaiset itsensä samastivat, ei ole jäljellä mitään. Silti heidän henkensä ja jälkensä kulkevat alueella. Caayarín kylässä, joka on Picada Finlandesan toisessa päässä, on heitä muistava laatta ja viikinkilaivan patsas. Kauempana kyltti kutsuu kulkemaan tuolle vihreyden ympäröimälle hiekkatielle, jolla suomalaiset 112 vuotta sitten kohtasivat mahdottoman.

Ne olivat toisia aikoja. Kun uhraukset ja vaikeudet eivät pelottaneet niin kuin nykyään ja miehet, naiset ja lapset tekivät työtä unelman eteen, joka monesti toteutui ja toisinaan jäi kohtalon huonon oikun takia toteutumatta.

Revista Fennia kiittää Martín Boerria luvasta julkaista hänen artikkelinsa, joka on ilmestynyt aiemmin LA NACIÓN -lehdessä Argentiinassa.

Revista Fennia kiittää myös rouva Graciela Niskasta, Oberán suomalaissiirtolaisten jälkeläistä, siitä että hän lähetti sen meille.

*Greta Holmbergin ja Svea Gumbergin valokuvat on ottanut argentiinalais-suomalainen kirjailija ja toimittaja Enrique Tessieri. Ne ovat hänen kirjassaan Lejana tierra mía (2006).