Tiivistelmä
- Euroopan ja Latinalaisen Amerikan välillä hän näkee eron rohkeudessa, ja panee sen rahan tiliin. Hän kaipaa paikallisempaa, omemmaa taidetta, sellaista kuin Perussa, Kolumbiassa tai Brasiliassa tehdään.
- Installaatiot ovat taiteen uusinta uutta, ja hän kuvaa niitä armotta: eräässä isossa madridilaisessa salissa lattialle rutistettu muoviverho; toisaalla kolme huonosti valkoiseksi maalattua koria ja kaksi tikapuuta seinää vasten.
- Esittävä ja abstrakti elävät rinnakkain siitä lähtien, kun valokuvaus muutti ammatin: auringonlaskua ei enää tarvitse mennä ulos etsimään. Alonso on esittävä mutta kertova, hän kertoo jotain; Rothko maalasi kokonaisen paneelin punaiseksi ja ihmiset menivät silti katsomaan, koska jokin puhutteli heitä.
- Hänen työhuoneelleen tulee miehiä ja naisia, jotka tekevät töitä koko päivän ja saapuvat vahvasti sitoutuneina. Hän etsii niitä, jotka haluavat tehdä syvällisen maalauksen eivätkä myydäkseen: sen huomaa väristä ja intensiteetistä.
- Mieleen painunut näyttely on vuodelta 1982: hän kutsui kaksikymmentä taidemaalaria ja maalasi heidät työn ääressä, ja samalle kankaalle kukin viimeisteli oman maalauksensa. Viimeinen teos oli hän itse maalaamassa itseään.
Argentiinalaisella kuvataiteilijalla Tito Pérezillä on pitkä ura, ja hänen työnsä tunnetaan kansainvälisesti näyttelyistä gallerioissa Argentiinassa ja Euroopassa.
– Mitä tärkeitä muutoksia näet kuvataiteessa tänään Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa?
Näen eron rohkeudessa. Syy on se, että Euroopassa on paljon enemmän rahaa kuin täällä Argentiinassa. Taloudelliset voimavarat merkitsevät. Lisäksi meiltä puuttuu paikallisempi taide, jollaista kyllä nähdään Perussa, Kolumbiassa tai Brasiliassa. He tekevät jotain omemaa.
– Ovatko installaatiot taidetta?
– Ne ovat taiteen uusinta. Me teemme käsitteellisiä installaatioita, valmistellumpia. Madridissa esimerkiksi laitettiin isoon tyhjään saliin lattialle rypistetty muoviverho, ihan noin vain. Se oli installaatio. Tai toisessa paikassa aseteltiin kolme huonosti valkoiseksi maalattua koria ja kaksi tikapuita seinää vasten. Yhdessä näyttelyssä oli valokuva lampaan päästä, vieretysten 40 kertaa.
– Ehkä se on provokaatio, melkein pilkka.
Sen vastakohtana ovat perinteisemmät maalaukset: abstrakti tai esittävä taide. Molemmat mahdollisuudet elävät rinnakkain. Valokuvan ansiosta tuli muutoksia. Toisaalta esittävän taiteen tekijän ei tarvinnut lähteä ulos tavoittamaan auringonlaskua ja siirtämään sitä kankaalle: hän valokuvasi sen ja loi sen ateljeessa omalla tavallaan uudelleen. Alonso, tunnettu kuvataiteilijamme, on esimerkiksi esittävä mutta vapaampi; hän ei ole valokuvamainen vaan kertova. Hän kertoo jotain. Toisaalta taiteilijat kuten Picasso, Miró, Kandinsky ja monet muut, jotka omistautuivat abstraktille maalaukselle, ovat tehneet taidetta toisin. Rothko esimerkiksi maalasi suuren, kauttaaltaan punaisen paneelin. Ja ihmiset pitivät siitä, koska he menivät katsomaan jotain, joka puhutteli heitä ja synnytti heissä ristiriidan. Esittävä tyrkyttää itseään meille hieman enemmän, se sanoo jotain selvemmin.
Miten maalaamista opetetaan?
Ateljeita ja opetustapoja on monia. Ensinnäkin on tila, aikataulu ja sijainti. Ateljeeseeni tulee miehiä ja naisia, jotka tekevät päivällä työtä ja saapuvat tänne vahvasti sitoutuneina. Intohimolla. Etsin sitä, että he haluavat tehdä syvällisen teoksen, eivät myydäkseen. Se näkyy tuloksissa, väreissä, voimakkuudessa. Ateljee määrittää sitoutumisen maalaukseen. Jos menee akatemiaan, suorittaa tutkinnon monine oppiaineineen; täällä sen sijaan kaikki tiivistyy tunteihin. Se on ihmisten yhteisö, mutta huomioni on yksilöllistä. Katson, mitä kukin tarvitsee, ja paneudun hyvin henkilökohtaisesti.
Tuntuuko opettajan vastuu hyvältä?
Opettaja voi tehdä paljon hyvää tai paljon pahaa, koska kyse on myös hänen anteliaisuudestaan selittää. Mukana voi olla kaupallinen puoli: oppilaat tulevat ja maksavat. Lisäksi ovat perheet: mitä enemmän oppilas edistyy, sitä enemmän hänestä tulee maalari ja sitä kauemmas hän etääntyy omaisistaan. Toisaalta minua arvioidaan tulosten perusteella. Kerran minulle kävi niin erään ryhmän kanssa, jonka maalaustunnit maksoi pankki, jossa he työskentelivät. Kahdeksantoista vuoden ajan he pitivät sopimuksensa kanssani. Aluksi he tulivat katsomaan, mitä tapahtuu, ja vähitellen he innostuivat. Monista tuli maalareita.
Mikä näyttely miellytti sinua eniten?
Kaikki ovat olleet ja ovat tärkeitä, mutta yksi on mielessäni. Kutsuin vuonna 1982 koolle kaksikymmentä maalaria tehdäkseni heistä muotokuvan maalaamisen äärellä. Samalle kankaalle, jolle minä heidät maalasin, he viimeistelivät oman teoksensa. Ja viimeinen työ oli minusta itsestäni, maalaamassa itseäni.
Tito Pérez, mestari ja nero! Fennia kiittää annetusta haastattelusta.