Kuulumisia suomalaiselta Argentiinassa

Buenos Airesista Helsinkiin

 

Astuin Buenos Airesin yliopistoon viimeisen kerran maaliskuussa 2019

Ystäväni Meli ja minä joimme silloin tererétä luonnontieteiden tiedekunnan kirjastossa. Olin juuri selviytynyt orgaanisen kemian lopputentistä ja hän opiskeli toista tenttiä varten. Opiskelimme molemmat sillä hetkellä biologiaa. Istuimme toisen opiskelukaverin pöytään ja juttelimme opinnoista ja lempisarjoistamme, ja palasin kotiin bussilla 107 katsellen ohikiitävää Buenos Airesin kaupungin pohjoisosaa.

Muutama päivä sen jälkeen pandemia iski kovaa, ja tein kaikkeni voidakseni jatkaa opintojani. Vuonna 2020 suoritin ekologian ja teoreettisen systematiikan kurssit sekä osittain genetiikan ja evoluution kurssit, mutta vuoden 2021 alkupuolella kaikki se, mikä oli hiljalleen alkanut kaatua omasta painostaan, romahti kokonaan ja löysin itseni tilanteesta, joka oli surullinen ja ahdistava aivan kaikin puolin. Jätin embryologian ja kehitysbiologian kurssin kesken, vaikka kyseistä kurssia rakastin, ja keskityin saamaan läpi fysiikan jatkokurssin (elektromagnetismi ja optiikka), mutta kurssin sisällöt eivät vain jääneet päähäni, vaikka täytin kuinka monta vihkoa harjoitustehtävillä ja tiivistelmillä. En pysynyt rytmissä mukana enkä vaatimusten perässä, ja päivä päivältä oli vaikeampi hengittää. Jätin lopulta fysiikan kurssin myös kesken.

Tulin Suomeen lomalle kesäkuussa 2021 ja sain vihdoin perspektiiviä, jolla nähdä asiat selkeämmin. Yliopisto oli uuvuttava ja ajoi terveyteni, joka oli jo valmiiksi heiveröinen, todella heikkoon tilaan. Neljän tunnin luennot, viikoittaiset palautukset joihin ei riittänyt kolmen ihmisen kahdeksan tunnin jatkuva panostus sekä jatkuva tunne siitä, miten täydellisen epäonnistunut olin kaikessa… Yliopisto aiheutti minulle valtavaa tuhoa.

Ehken ollut tarpeeksi viisas selviytyäkseni opinnoistani. Tai ehkä olin alkanut huomata, etteivät biologin paperit olleet kaiken sen uhrauksen arvoisia, tai että ne veivät minulta paljon enemmän, kuin mitä minulla oli niille annettavana.

 

Astuin Helsingin yliopistoon ensimmäistä kertaa kaksi viikkoa sitten

Kesäkuun 2021 ja syyskuun 2022 välillä tein asiakaspalvelutöitä (tai jotain sen tyyppistä). Toisin kuin luultiin, sillä olinhan 27-vuotias ja aloittamassa aivan alusta, tunsin suurta helpotusta siitä, että minulla oli mahdollisuus aloittaa uusi elämä. Siitä, että pystyin harkitsemaan tulevaisuuttani ja ammatillisia mielenkiinnonkohteitani uudelleen. Siitä, että minulla oli tila, joka kuului vain minulle itselleni, ja jossa lepäsin jatkuvasta paineesta, joka kuiski ”sinun pitäisi kyllä olla nyt opiskelemassa”, ja erityisesti tunteesta, joka huusi ”aivosi eivät kyllä sovi tähän, ja se on sinun vikasi”.

Näin löysin uudelleen rakkauteni lukemiseen ja kirjoittamiseen (tällä hetkillä minulla on yli kuusisataasivuinen projekti työn alla), ja aivan toinen tulevaisuus alkoi näkyä horisontissa, joka oli ennen ollut pelkkää sumua, sumua joka lipui sormieni välistä kun yritin kuvitella elämää valmistuttuani. Ja se tulevaisuus piti sisällään jotain, missä olin hyvä ilman, että minun täytyi sen vuoksi kärsiä – kielet.

Äitini on suomalainen, isäni italialaisen, kasvoin kaksikielisenä. Puhuin englantia ennen ala-astetta ja 12-vuotiaana puhuin lisäksi venäjää ja ruotsia. Jatkoin oppimista espanjan ja ranskan kanssa yläasteella ja lukiossa ja yliopistossa aloitin portugalin opinnot. Kaksikielisyys on antanut etuja, jotka ovat tärkeitä ja ainutlaatuisia neurotieteiden mukaan. Olen aina pitänyt kielistä ja olin tunneilla aina parhaimpien ja ahkerimpien joukossa (paitsi ruotsin tunneilla, siitä en ole ikinä välittänyt kovasti).

Päätin hakea opiskelemaan espanjaa Helsingin yliopistoon. Sisään pääsee 21 opiskelijaa vuosittain, joista 11 pääsee suoraan ylioppilaskokeilla, joista kuusi on ensikertalaisia. Kuuluin noiden kuuden parhaan joukkoon, vaikka ylioppilaskokeistani on kirjaimellisesti 10 vuotta, kirjoitin espanjan syyskuussa 2012. Mutta eivät ne näköjään vielä olleet ehtineet vanhentua ja pääsin suoraan sisään ilman pääsykokeen tarvetta.

Luennot ovat nyt neljän tunnin sijaan 90 minuutin mittaisia. Kolme kuudesta kurssistani ovat virtuaalisia, joten käyn vain neljä kertaa viikossa luennoilla (luonnollisesti espanjan kielioppi vaatii kahta osallistumista viikossa). Yliopistokahvilat ovat nyt auki kello 19 asti eikä ruoka lopu kello 15 jälkeen keksejä ja leipiä lukuun ottamatta, vaikka luennot jatkuivat kello 21-22 asti. Luennot järjestetään nyt luokkahuoneissa, jonne ei mahdu yli 30 ihmistä, ja katson nyt, miten opiskelukaverini käyttävät läppäreitä ja itse kirjoitan kaiken käsin.

 

Oletus, ja käsitykseni instituutin toiveista, ei ole enää se, että minulla menee huonosti, että jätän opinnot kesken, että jaksamiseni ja intoni kuluvat puhki ja että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää uskoen, että aivoistani puuttuu jotain kullanarvoista, jolla olisin voinut onnistua. Nyt (ainakin tällä hetkellä) tuntuu, että instituutti tukee minua, että minun halutaan päästä parhaisiin mahdollisiin tuloksiini ja että apua on tarjolla.

Haluan korostaa, ettei tarkoitukseni oli kritisoida yhtäkään opettajaa, apuopettajaa jne. tai opiskelutovereitani. Tapasin paljon ihmisiä, jotka tekivät kaikkensa, jotta kurssien järjestäminen onnistui, minua autettiin paljon, tutustuin uskomattoman upeisiin ihmisiin ja minulla on tuhansia ihania muistoja Buenos Airesin yliopistolta. Tähän asti ei ole kulunut päivääkään, jolloin mieleni ei leijailisi siihen samaiseen kirjastoon, tai tiedelaitoksen nurmikoille tai luonnonpuistoon. Minulla on kova ikävä montaa asiaa. Ymmärtää, että paras vaihtoehtoni oli päästää siitä kaikesta irti, oli elämäni kivuliaimpia kokemuksia. Mutta realiteetit ovat nämä, jotka jaoin, ja kaikki se kauneus, se uskomaton upeus jota elin Buenos Airesin yliopistossa, ei riittänyt pelastamaan minua kaikelta siltä, joka oli aivan päinvastaista.

Ehkä on totta, etten ollut tarpeeksi fiksu selviämään tiedelaitoksella. Ehkä tulen kohtaamaan samat haasteet uudessa yliopistoelämässäni jollain tavalla. Mutta oikeastaan se ei ole millään tavalla relevanttia. Löysin hyvinvointini muualta, ja viikko sitten ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen sanoin ääneen, etten ole enää masentunut. Olisinko pystynyt tai en valmistua biologiksi ei määritä minua. Täyttää kuukauden päästä 28 ensimmäisen vuoden opiskelijana on parhaimpia asioita, mitä minulle on tapahtunut, ja se syntyi vain ja ainoastaan elämäni tähän asti vaikeimmasta valinnasta.