Argentiinan San Telmo -kaupunginosassa sijaitsee Elokuvayliopisto, jossa haastattelu sen johtaja Manuel Antinin kanssa sujuu ystävällisesti ja hänestä hehkuu elämänkokemus.
Hän muutti Argentiinan elokuvateollisuuden 60-luvulla. Hänen älylliset elokuvansa toivat uusia tuulia Argentiinan kulttuuriin.
Te olette sanoneet, että elokuva on aina tekemisissä kirjallisuuden kanssa. Mitä tarkoitatte sillä?
Kaikki on kirjallisuutta, pohjimmiltaan olemme kerrottuja ihmisiä. Me emme luo elämäämme yksin, on luonto, Jumala…kuka tietää? Me katoamme ajan mukana, vaikka jotkut kirjailijat eivät ole kadonneet.
Teidän ystävyys kirjailija Julio Cortázarin kanssa on hyvin tunnettu. Tunsitteko näin vahvaa yhteyttä johonkin muuhun kirjailijaan?
Cortázar teki minusta elokuvaohjaajan. Kirjoitin jo pienenä, mutta eräänä päivänä löysin hänen teoksen ja ajattelin, että minusta tulisi kirjailija vain jos voisin kirjoittaa kuin hän. Minun ensimmäinen filmi La Cifra Impar (suomeksi: Pariton luku) pohjautuu Cortázarin novelliin Cartas de Mamá. Elokuvan nähtyään Cortázar sanoi minulle: “Poika, minä ymmärsin minun novellini”. Myöhemmin tiemme erosivat Cortázarin kanssa, mutta siitä huolimatta muistan aina ystävyytemme ja kohtaamisemme Argentiinassa ja Ranskassa. Julkaisin kirjan pitkään kestäneestä kirjeenvaihdostamme.
Toinen kirjallinen teos, josta tein elokuvan on Ricardo Güiraldesin kirja Don Segundo Sombra. Se sai ensi-iltansa 14 elokuuta 1969. Kolme miljonaa ihmistä näki sen elokuvana ja katsojamääräoli paljon suurempi kuin kirjan lukeneiden määrä.
Miten näette uranne elokuvaohjaajana ja perustamanne yliopiston toiminnan?
Näen itseni nuorissa. Tunnen eteen tulevat vaikeudet ja siksi voin auttaa oppilaitani tekemään elokuvia. Teen heidän puolestaan sen, jonka olisin toivonut että joku tekisi minulle. Mitä tulee yliopistoomme, en tiedä onko se elokuvia tuottava yliopisto vai opetusta järjestävä elokuvayhtiö. Tämän instituution tuotoksia ovat tunnetut ja menestyneimmät viimevuotiset elokuvat: Relatos Salvajes, Abzurdah, El Clan, Sin hijos ja La Patota.
Onko helppoa tehdä elokuvia Argentiinassa?
Elokuva on kallista taidetta. Kritiikki on auttanut minua paljon. Argentiina on etuoikeutettu maa, koska vaikka sillä on ollut velkaa Fondo de las Artes- ja INCAA –instituutioille, resurssittomat ihmiset voivat ottaa lainaa matalalla korolla. Vuonna 1991 perustin Elokuvayliopiston, vuonna 1982 tein viimeisen elokuvani La Invitación ja vuonna 1983 omistauduin työlleni INCAA –instituution johtajana. INCAA –organisaatio avautui kansainväliselle yhteistyölle. Kun johtajuuteni päättyi siellä, luulin maailman kaatuvan, mutta niin ei käynyt. Elokuvataide on todella iso älyllinen ja fyysinen aktiviteetti. Minun menneisyys on tällainen, mutta nyt olen tosi tyytyväinen siihen mitä teen.
Mitä ajattelette elokuvan yhteydestä uuteen teknologiaan?
Elokuvalla on käyttämätöntä potentiaalia. Se on hyvä lukemisen väline ja on helpompaa katsoa elokuva kuin lukea kirja. Olen tyytyväinen siitä, että uudet teknologiat mahdollistavat viimeisiempien elokuvieni kantamisen puhelimessa. Opin tämän oppilailtani. Yhtenä päivänä eräs oppilaani sanoi minulle, että haluaisi minun katsovan hänen elokuvansa. Vastasin, että sovitaan päivä ja katsotaan elokuva valkokankaalla. Oppilaani sanoi minulle, että elokuva on hänen matkapuhelimessaan ja katsoimme elokuvan heti.
Mikä ohjaamistanne elokuvista on lähinnä sydäntänne ja miksi?
Niitä on kolme. Yksi niistä on ensimmäinen elokuvani La cifra impar, koska sen ansiosta tutustuin Cortázariin. Lisäksi ohjaamani teos Los venerables todos on minulle rakkaimpia, koska se oli toinen elokuvani. Mainitsen myös Don Segundo Sombra -elokuvan, koska se yhdisti minut gauchoon.
Mistä muodostuu hyvä elokuva?
Älyllinen ehdotus on hyvän elokuvan ydin, jotta katsoja voi luoda uudelleen oman tarinansa. Tämän takia minun elokuvani eivät ole suoraviivaisia vaan palapelejä. Elämä ja mieli ovat palapelejä. Elokuvassa täytyy tietysti olla myös musiikkia, kauneutta, kirjallisuutta ja ajatusta. Se on audiovisuaalinen konsertti. Minua ei ole koskaan kiinnostanut viihdyttävä elokuva.
Mitkä kansalliset ja/tai kansainväliset elokuvat ovat vaikuttaneet kutsumukseenne elokuvaohjaajana?
Chaplinin Kaupungin valot, Orson Wellesin Citizen Kane, Fellinin Amarcord sekä Bergmanin Mansikkapaikka.
Mitkä ovat tärkeimmät aikaansaamanne muutokset argentiinalaisessa elokuvassa 60-luvulla ja sen jälkeen?
Se muuttui teollisesta elokuvasta kertomuskeskeiseen kirjalliseen elokuvaan, jossa kielenkäyttöön kiinnitettiin erityistä huomiota. 60-luvun sukupolvi teki pääosin älyllistä elokuvataidetta. Tämä elokuvamuoto ei menestynyt latinalaisessa amerikassa, mutta se sai tärkeää tunnustusta Euroopassa. 80-luvun sukupolven elokuvat olivat opiskelijoiden tekemiä. Ne ovat monien tekemiä yhteisön elokuvia ja ne on työstetty ryhmässä. Kaikkien mielipide on esillä niissä: editoija, ohjaaja, valokuvaaja ja käsikirjoittaja.
Millaisena näette argentiinalaisen elokuvan tulevaisuudessa?
Elokuvan arvo on korvaamaton Argentiinalle ja sen olemassaolo on varmaa, niin kauan INCAA –elokuvainstituutio jatkaa toimintaansa.
Mitä ajattelette politiikan ja elokuvan yhteydestä?
Kun aloitin INCAA –elokuvainstituutiossa johtajana radikaalipresidentti Alfonsínin kaudella, vastaanotimme enemmän rahallista tukea peronisteilta kuin vallassa olleilta radikaaleilta. Mielestäni ilman ilmaisunvapautta mikään taide ei ole mahdollista.
Argentiinan ja Suomen kulttuuriyhteistyöhön keskittyvä Fennia –lehti kiittää Manuel Antinia hänen ystävällisestä ja mielenkiintoisesta vastaanotostaan.