Pulmu Heinosen haastattelu

Pulmu Heinonen on tärkeä tukipilari Buenos Airesin suomalaisyhteisössä. Hän on syntynyt Argentiinassa suomalaistaustalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hänen isänsä Eino Guillermo Heinonen saapui Argentiinaan vuonna 1918 aloittaen kaupankäynnin molempien maiden välillä, josta maiden väliset siteet vahvistuivat. Hänen äitinsä Edit Sofia Wiklund saapui vuonna 1923. Pulmu itse on johtanut yrityksiä ja perheen viljelysmaita. Hän on jo muutaman vuoden ajan omistautunut kirjoittamiselle perheestään, matkoistaan ja myös suomalaisesta yhteisöstä.

Olet liikenainen, maanviljelijä, kirjailija, äiti ja isoäiti; kuinka olet kuljettanut näitä kutsumuksia elämässäsi?

Jotkin kutsumuksistani ovat olleet luonnollisia, toiset pakollisia olosuhteiden edessä, kuten liikenaisen rooli. Maanviljelijään rooli oli seurausta nuoruuden halustani olla eläinlääkäri, mutta isäni vastusti ideaa. Hän tarvitsi jonkun, johon luottaa ja joka tukisi häntä perheyrityksen johdossa. Sen vuoksi opiskelin taloustiedettä Suomessa. 50-luvulla vanhempien mielipide oli vielä pyhä asia. Lisäksi olen aina lukenut paljon, mistä syntyi intohimoni kirjoittamiseen.

Mikä näistä kutsumuksistasi on lisännyt elämääsi eniten tyytyväisyyden tunnetta ja miksi?


Yksinhuoltajaäitinä poikani on syy onnellisuuteeni, ja nyt vanhemmiten ehdoton tukeni. On ainutlaatuinen kokemus seurata lapsenlasteni kasvua ja kehiystä.

Kerroit opiskelleesi Suomessa. Millainen oli sopetumisesi luokkalaisiinsi? Entä miten opetustavat ja –menetelmät ovat erilaisia täällä käytetyistä?


Minulla ei ollut sopeutumisvaikeuksia luokkani tyttöjen kanssa edes alussa, vaikka suomen kieleni oli hyvin alkeellinen. Kaikista vaikeinta minulle sisäoppilaitosvuosieni aikana oli ruoka; etenkin puurot ja maito ainoana ruokajuomana. Opettajat elivät koulussa, meitä oli 80 naispuolista oppilasta eri puolilta Suomea. Perinteisten aineiden, kuten matematiikan, kieliopin, kielten, maantiedon ja historian lisäksi opiskelimme kotitaloutta ja lastenhoitoa. Leivoimme leivät ja valmistimme monet ruoista, joita söimme; koska minulla ei ollut niistä hajuakaan, ensimmäiseksi minun täytyi saattaa taloustieteen opettaja Porvoon torille. Päivät, joina ostimme kalaa 90:lle hengelle, olivat kaikista vaikeimpia minulle; kalan perkaminen ja puhdistaminen ei ollut hauskaa! Toinen kokemus oli noutaa sienisato metsästä, jotta ne säilyisivät talven yli. Muistan laittaneni tuohikoppa-koriini kaikista kauneimmat sienet, ne joilla oli punainen lakki ja valkoisia pisteitä… jotka olivatkin kaikista myrkyllisimpiä! Minusta tehtäväni puhdistaa sienet yksitellen ja säilyttää ne karkeassa suolassa oli kummallinen, mutta ajan kanssa opin nauttimaan sienistä…

Isäsi, joka avasi kaupankäynnin Suomen ja Argentiinan väillä, ystävyyssuhteden ansiosta tapasit monta ihmistä kummastakin maasta. Meistä olisi mukavaa kuulla ensimmäisistä kerroista, joina kävit kuuluisan arkkitehdin ja suunnitelijan Alvar Aallon kotona.

Alvar Aalto syntyi v. 1898 Kuortaneessa, Pohjanmaan maakunnassa, ja kuoli Helsingissä v. 1976. Hän oli osa arkkitehtuurityylin suuntaa nimeltään kansainvälinen tyyli, ja on itseasiassa liikkeen sisällä tunnettu sen maestrona. Isäni oli Enso Gutzeit OY:n vastuuhenkilö, minkä vuoksi hän tapasi Alvar Aallon kanssa melko tiheään tahtiin; arkkitehti suunnitteli suurimman osan yhtiön tehtaista ja yhteisökeskuksista, sekä myös sen pääkonttorin, joka on verhottu kokonaan valkoiseen Carrara–marmoriin, joka reunustaa myös Helsingin ortodoksilaista katedraalia. Aallon kuuluisimpia töitä Suomessa ovat Turun Sanomien päärkennus (1930), Viipurin kirjasto (1927), sekä vuonna 1943 tuhottu tuberkuloosikeskus Paimio. Ulkomailla taas hänen kuuluisimpia töitä ovat Aalborgin taidemuseo Tanskassa (1958-1972), MIT:n ”Dormies” (1947-1948), Bagdadin postin päärakennus, kirkkoja ympäri Suomea, Pariisin (1937) ja New Yorkin (1939-1940) messujen Suomen paviljongit, Otaniemen yleiskaava, sekä lukemattomat työt ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.
40-luku ei ollut kovin tuottava Aallolle, lisäksi hänen vaimonsa kuoli tuolloin. Vuonna 1952 hän meni naimisiin arkkitehti Elissa Makiniemen kanssa, joka oli hänen läheisin yhteistyökumppaninsa. Aallon koti oli hänen tyylinsä yhteenveto. Huoneet olivat avaria ja hyvin valoisia, kerroksia oli useita, värit olivat vaaleita ja kuuluisat huonekalut olivat monikerroksisesta puusta, joka salli pehmeät muodot. Kaikki hänen työnsä olivat lämpimiä, linjat olivat pehmeitä, niissä ei ollut lainkaan suoria kulmia ja ne sopivat aina ympäristöönsä. Hän oli hyvin kovaluonteinen mies, joka puhui kovaa ja poltti sikareita.Välit minun, nuoren teini-ikäisen, ja vanhempien aikuisten välillä olivat enemmänkin etäiset. Aikuisten syödessä ja keskustellessa Aallon vaimo antoi minun ”vaellella” kodissaan.Muistan Aallon tyylikkäänä miehenä, joka oli aina hyvin pukeutunut ja ilo silmälle. Hän oli hyvin kosmopoliittinen. En muista nähneeni lemmikkejä hänen kodissaan, eikä hän koskaan käynyt Argentiinassa.

Kerrotko meille vähän kirjoistasi?


Ensimmäinen kirjoittamani kirja oli ”El inmigrante, un destino en Argentina ” (vapaa käännös: Maahanmuuttaja, kohtalo Argentiinassa), joka kertoo vanhempieni tarinan. Tunsin, että minun täytyi kirjottaa tämä kirja, sillä isäni ajatuksena oli kirjoittaa muistelmateoksensa, mutta ei onnistunut siinä terveyssyistä. Toinen kirjani, ”Por el mundo con mi abuela” (vapaa käännös: Maailmalla isoäitini kanssa) on tarina muutamista matkoistani maailmalla. Kirjan nimi tulee siitä, miten lapsenlapseni osasi merkitä maailmankartalle, missä minä milloinkin olin.  Kolmas kirjani, yhteistyössä Marjatta Niemisen kanssa, syntyi kahvihetkestä hänen kanssaan Aura-joella Turussa kohdattuamme maahanmuuttoinstituutiossa. Yhdessä työskentely oli kaunis kokemus. Tutustuin moneen suomalaistaustaiseen Oberásta ja heidän tarinoihinsa. Suomenkielisiin lukemisiini kuuluu tietysti Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka oli upea kirja. Luin sen kahdesti, ja toinen lukukerta toimi oppaanani matkallani Egyptissä. Uskomatonta, ettei Waltari ole koskaan käynyt siellä, sillä hänen kuvailunsa paikasta on täysin todenmukaista, mukaanlukien tuoksut, joista hän kertoo.Myöhemmin teini-ikäisenä luin lähes kaikki Kaari Utrion kirjat. Hänen historianromaaninsa ovat mukaantempaisevia!

Tämän päivän kirjailijoista pidän Kjell Westön teoksista, etenkin kirjasta Missä kuljimme kerran joka kertoo Helsingistä 1900-luvulla. Pidän myös runoilija Mirkka Rekolan töistä, joka on Helsingin yliopiston kunniatohtori. Hän kävi Porvoon Naisopistoa samaan aikaan kuin minä.

Fennia kiittää haastattelusta.

Käännös: Minea Benigni