RIO GRANDE DO SUL
– Mitä näkyy?
– Näkyy lehmiä.
– Mitä vielä näkyy?
– Näkyy puita.
– Onko ihmisiä?
– Ei ole ihmisiä, on auto. Se menee tietä pitkin.
– Onko peltoa?
– On peltoa.
– Mitä vielä näkyy?
– Näkyy pilviä.
– Mitä näkyy pilvissä?
– Näkyy elefantteja.
Viikkojen heittelehtimisen jälkeen laivamme kulku on käynyt omituisen vakaaksi ja koneiden tutuksi käynyt pehmeäntasainen puheenjytke on laskettu kuiskeeksi. Loikoilemme vielä ownerin hytin parivuoteella, mutta kaksi- ja kolmevuotiaat tyttäremme istuvat jo venttiiliruudun syvennyksessä ihmettelemässä. Vielä illalla näkyi merileijonien sukellusleikkejä suola- ja maaveden ristiaallokossa. Siellä, Brasilian ja Uruguayn edustoilla nukahdimme keinutuksiin.
Aconcagua lipuu Rio Grande do Sulin jokikanavaa, Turun Wärtsilä-Schultzer sytkii hiljalleen. Pohdin tätä eteläisen Brasilian alangon merkillistä Lagoa los Patos-järveä, jota kapea maakannas pitää erillään Atlantista. Hiekkaan piirretyssä maarajassa on makeavetinen reikä laskujoen kanavaa. Sitä laivamme on yön aikana ujutellut purkaakseen kohta paperilastiaan Rio Granden satamassa ties minkälaisten uutisten lukijoiden tarpeeseen. Tekstit tulevat olemaan portuguesiä. Kieli eroaa maanosan valtakielestä castellano-espanjasta vähän niin kuin eestinkieli suomesta. Häivytetyimmillään kielten raja lienee lähellä olevassa Brasilian ja Uruguayn rajan kaksoiskaupungissa, minne lasten näkemä auto voisi hyristellä Chuy-Chuí. Niin sujuva on yhteen kasvaneitten rajakaupunkien parinimi.
Lähdimme tälle matkalle synnyinkaupungistani Kotkasta. Olemme palaamassa työpaikalleni Buenos Airesiin ensimmäiseltä kotimaan lomalta.
HÄN NOUSI LAIVAAN
Edelliselle matkalle kolme vuotta aiemmin – talvella 1968 – nousimme rahtilaivan ylelliseen matkustajakyytiin Kielissä.
Ensimmäisen pitkän merimatkamme tyven jakso antoi aihetta miettiä, mitenköhän tähtitieteellisen monta lapiollista yhdeksäntuhatta miestä oli yhdeksän urakkavuoden aikana hikoillut tämän Keisari Wilhelmin kanavan perkaamiseki Araguaya-laivamme kyntää nyt kohti kaukaista etelää.
Mutta kun Englannin kanaali oli ohitettu, päättyivät tavanomaiset merimiesjutut viimeistään kuoppaisella Biskajalla. Pelkäsimme.
– Kun täällä oikein myrskyää, kapteeni Hugo Anderssonin, Cap Hornin kiertäjä muhoili, pohjakivetkin näkyvät.
– Voi mitä näkyy, tules katsomaan, kuin tähtitaivas! Kaupungin valot jyrkillä rinteillä. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Santa Cruz de Tenerifen pysähdys oli vain hetki polttoöljyn bunkrausta, ja niin päästiin pasaatituuliin delfiiniparin rytmisesti leikitellessä keulan alaisissa kuohuissa.
Se joka on kerran nähnyt Teiden lumivalkean huipun Gran Canarian puolelta, tietää taivaan rajasta jotakin. Sitä katselivat kerran Kolumbuksen miehistöt ihmeissään eikä kukaan ole tyhjentävästi selvittänyt, näkivätkö he oikeasti tuhkapilvien kiertyilevän taivaalle Espanjan maailmanvallan korkeimmasta savupiipusta.
OTAVA JA ETELÄNRISTI
Eteläisen pallonpuoliskon merimailien epätasainen kynnös muokkautui vanaveden tasoittavaan unohdukseen. Kansimiesten työn seurailua, keskustelua komentosillalla sekstanttipaikannuksista. Päivällä näkyi lentokaloja ja öiseltä tähtitaivaalta, missä Otavaa ei täällä enää näy, etsittiin Etelän ristiä.
Meitä ensikertalaisia peloteltiin päiväntasaajan ylityksen tervauksella, myös kölin alta hilauksella. Mutta kun se aamu koitti, stuertti järjesti Ritvalle täytekakun!
Puosun ja timperin töiden rinnalla minä kunnostelin laivan kannella pikku esikoisemme vauvansänkyä, joka kerran hankittiin vuonna 1915 syntyneelle Äidilleni. Aikoinaan siitä tuli myös minun omani.
Hiomakoneella poistin lohkeillutta valkomaalia sängyn monimutkaisista rakenteista maalatakseni uudelleen historiallisen aarteen. Turvallinen laitaverkko vain lisää lapsen mielikuvituksen vapautta. Hauskat linkut sulkevat sen laidat korkeisiin päätyihin ja pienet rautapyörät saattavat valoisina kesäöinä lähteä heiluvien verhojen myötä kuljettamaan hiljaa jyristäen sänkyä lapsineen huoneesta toiseen.
Puuhailuni rautaisen lapsensängyn kaunistukseksi päättyi merellä radikaaliin ratkaisuun.
– Etkö viskaisi pois koko verkkokasaa, laivan sorvari Sulo Holm tokaisi tultuaan kannelle katsomaan toivotonta hiomatyötäni ruostuneitten rautaverkkojen puhdistamiseksi.
– Ostetaan kuule Montevideossa valkoista punoslankaa ja kudotaan särkisalolaisen silakkaverkon solmuilla samanlaiset, paremmatkin. Onhan lapsen mukavampi leikkiessään rynkytellä pehmeäkudoksisia laitoja kuin tuollaisia rautaverkkoja, vankiloita.
– All right, antaa mennä. Ja niin lukemattomien unien vanhat suojaverkot plumpsahtivat jonnekin yhtä syvälle kuin Titanicin loistohyttien hulppeat vuoteet paljon kylmemmillä vesillä. Niin krumeluurisängyn rautaverkot saivat jäädä ruostumaan Brasilian tropiikin välkkeisten vesien alaisille laitumille, mutta nyt sen myös ymmärrän: ne jäivät sinne saastuttamaan vanhan maailman rautaromuna kirkkaita kalavesiä. Kuka punnitsee raudan ja hylkylaivojen todellisen efektin ja ongelmallisen arvon syvyyksissä? Miten alas aivoissamme ja tunteissamme on merkitty kulutustavaroittemme viimeiset lastimerkit?
Hei, jotain näkyy. Tuon täytyy olla Rio! Corcovadoko sieltä nousee esiin? Merenkulkijoita ja maan asukkaita siunaavat jättiläiskädet kasvoivat kasvamistaan kunnes muidenkin rantakukkuloiden siluetit tulivat näkyviin.
Paperirullia jätettiin. Ensivaikutelmia Etelä-Amerikasta otettiin. Sitten tuli Santos, ja taas lossattiin Kotkan tuliaisia. Laivan edellisen matkan kahvisäkit Suomeen oli lastattu täältä, kertoivat. Montevideon satamaan jäi taas sanomalehtipaperia ja kaupunkikäynnillä mukaan viemiseksi saatiin punoslankaa riisutun lapsensängyn laitoihin solmittavaksi.
RIO DE LA PLATA
Tulemme suurten jokien suistoon. Kaukaa Brasilian ja Paraguayn metsien ja tasankojen takaa valuvien Rio Paranán ja Rio Uruguayn vesien yhtymys näyttää Etelä-Amerikan kartassa Buenos Airesin kohdalla isolta merenlahdelta. Mutta valtava kolo kartassa onkin sadan merimailin levyinen ja kahdensadan pituinen keräilyjoki, suuri eteläinen estuario.
Laivakoneen unettavan tasainen jytke vaimenee. Aamu on sarastamaisillaan. Kuuluu käskevän usvapillin herätys, sillä olemme tulossa El Litoralin deltojen sumeiden vesien ja suolaisen valtameren keskustelevaan kosketukseen, jota kuutamot nyt kirkastavat.
– Katso, tämä kaikki on Rio de la Plataa.
Virran toisaikainen loiske laivamme keulaa vasten vaimenee vähitellen outoon äänettömyyteen. Kostea lämpö tulvahtaa vastaan satama-altaiden takaisesta Palermon puistosta. Olemme perillä, sanovat, mutta missä, millaisessa? Suurkaupungin siluetista erotan tutun pilvenpiirtäjän. Tunnistan lapsuudenkodin pahvikantisen albumin valokuvan: Suomen Joutsenella palvellut merimiespukuinen Kalle-eno poseeraa palmun alla. Taustana on pyörökulmainen hotelli Kavanagh. Ollaan Amerikassa, oikein Etelä-Amerikassa.
Äkillinen tuulenpuuska alkaa riepottaa Retiroon johtavan puistokadun poppeleita.
Sisämaahan kasvavan deltan huomaamatonta subtrooppista olotilaa alkaa häiritä kaakkoisen merituulen paine. Ilmojen ja vesien rajat liikkuvat täällä vapaina. Tasangoille ja kaupunkien ylle voi hyökätä varoittamatta Pampero-pyörre maalta, tai niin kuin tällä kerralla mereltä päin kaakkoismyrsky, josta suuret sateet puhkeavat:Viento sureste, lluvia como peste. Harmaa ilmanraja siirtyy maan ylle ja joella alkaa meriveden valta. Suolavesi virtaa vuorokausien ajan sisämaan suuntaan, kolea tuuli käy ja sateet piiskaavat ankarasti Buenos Airesin miljoonakaupunkia. Markiiseja kierretään rullille, persiana-säleiköt paukkuvat ja taksit töytäilevät lätäkköisillä kaduilla. Pyyhkijät käyvät, katukahviloissa keräillään kiireellä.
Rantakaistalla vanhojen miesten heittovapoja vavisuttavat viisikiloisten doradojen kamppailut. Merivuoksen työntötulva nousee satamien laitureiden tasalle levittäen roskat Riachuelon jätevesien myötä Bocan ja Avellanedan köyhien kortteleihin.
Vihdoin olemme perillä Boniksessa, tiedän sen, sillä Araguaya on kiinnittänyt Darcena C:hen. Nyt näky on sekä tuttu että taas mukavasti outo, sillä todellisuuden rajat ovat lionneet muistisedimentiksi tunnepohjaan.
Pedro de Mendozan perustaessa ensimmäistä kaupunkivarustusta suuren joen rantatörmälle – vuonna 1536 nimelle Santa Maria del Buen Ayre – olivat säät varmaan olleet suotuisia. Kuvittelen, että kuukausia kestäneen merimatkan jälkeen löytöretkeilijät olivat subtrooppisessa yössä tunteneet myös mullan tuoksun. Mutta he olivat jo ehtineet antaa suurelle virralle hopeisen nimen, sillä kaukaa mantereen sisämaista soljuvan samean veden kalvoa valaisi täysikuu.
UNET VERKOISSA
Buenos Airesissa kudoin neljä verkkoa. Särkisalolaisen ohjeen mukaisesti kuljetin mittaliuskaa ylöspäin, kiristelin solmuja, joista yksikään ei ole lastemme eikä lastenlapsiemme tempoiluista auennut. Punoin verkot samalla kiinni kiekurapäätyjen ja sivulaitojen rautoihin. Pääsiköhän uudistustyössäni tapahtumaan vanhojen rautaverkkojen ja uusien punoksien välinen tosihistorian ja tyylien rajarikko? Havaintojeni mukaan lasten unia ei mikään tyylikysymys ole kuitenkaan häirinnyt.
– Kaunis se on edelleen, myönsi myöhemmin merikapteenienoni Klausin viisas Alli.
– Hyvä niin.
– Ja kuule, se oli ostettu Viipurin venäläisestä vanhojen huonekalujen liikkeestä äidillesi hänen ensimmäiseksi vauvasängykseen. Siksi se annettiin sinun perheeseesi lähtiessänne oman elämänne pitkälle matkalle, ensin sinne Buenos Airesiin pienen esikoisenne kanssa.
Pommikone ujeltaa melkein päällä, en ehdi sitä nähdä, ja hetken päästä se on pudonnut jonnekin aivan lähelle. Hätääntyneitä ihmisiä kiirehtii katsomaan, mitä oikein on tapahtunut, muttei konetta näy missään. Lentokone on pudotessaan aiheuttanut matalapaineen ja kaikki seudun autojen ja polkupyörien renkaat ovat siitä syystä täysin tyhjentyneet.
En muista mistä asti olen nähnyt omituista pommikoneunta. Se on toistunut pitkin elämää silloin tällöin, viimeksi muutama vuosi sitten. Olen alkanut kuvitella, että se liittyy jotenkin elämäni ensimmäiseen päivään. Äiti kertoi, että pommi putosi Kotkassa sairaalan pihaan, ikkunat hajosivat paineesta ja synnyttäneet äidit siirrettiin lapsineen, sänkyineen hämärälle käytävälle. Olen usein miettinyt mitä olisi näkynyt, jos ovi olisi aukaistu huoneeseen, josta meidät siirrettiin.
Isä oli sodassa. Kaakkois-Suomessa pommitukset jatkuivat. Niinpä äiti lähti etsimään turvaa kahdelle pienelle lapselleen epämääräiseksi käyneen rajan itäpuolelta, omasta lapsuudenkodistaan Laatokan Karjalasta. Siellä ei silloin sodittu. Ensimmäiseksi vuoteekseni sain oman äitini varhaisimman lapsuuden koristeellisen, valkean rautasängyn, juuri tämän saman, jota nyt kunnostelen. Sen tiheiden verkkojen läpi kuin elämäni ensimmäisestä turvallisesta aitauksesta opin katselemaan maailmaa, myös kuuntelemaan veden kohinaa läheisestä koskesta. Siellä uskalsin unissa katsoa uteliaasti myös lentokoneita taivaalla.
Nyt vanha painavarautainen mutta monien keveiden unien verkkosänky on täällä Aaslalla. Se haluaa vielä päästä palvelemaan, kärsivällisesti se odottelee kokoon taitettuna ullakkoni hämärissä. Onkohan lapsi, jolle se seuraavaksi avataan vielä syntynytkään?
VIRTOJEN VÄLISSÄ
Jorge Cafrunen kitara ja kauniinkarhea partasuunääni, kertoilevat etäisyyksien takaisista maista, karjalaumoista ja yksinäisen gauchon kaipuusta. Kuvittelen, että nyt ollaan suurten virtojen välisellä tasangolla Buenos Airesista pari sataa kilometriä luoteeseen. Samban rauhaisasti synkopoiva sävel polveilee heinikkolakeuksilla. Useasti olen miettinyt kahta virtaa, joiden kiireetön pyörteily on kuin folklorea näillä alavilla mailla. Paraná saapuu Argentiinan sisämaan pampaksen rajajoeksi tuhansien kilometrien matkalta jostain Brasilian Mato Grosson metsäisiltä seuduilta. Likellä sitä, kauan samansuuntaisesti sen kanssa kuin naapurista kohta kosittavana morsiamena, kulkee ja seurustelee naapurimaan vastaista länsireunaa kiertelevä Rio Uruguay.
Deltassa virrat yhtyvät sikinsokiseksi kanavien verkostoksi. Joenhaaroista nimekkäimpiä on Brazo Largo Záraten kaupungin kohdalla. Siitä päästään lautoilla ja saaristoteillä Entre Riosin puolelle.
Tuulessa silisevän heinämeren lakeuksilla saattaa kohdata kiireettömän gauchon, ja uuvuttavan pitkillä teillä voi nähdä rekkamiesten pitelevän siestaa varjossa, jonka kyllä jostain löytävät. Tänne on kauan tehnyt mieli palata. Kerran ajoin aamutuimaan ñandu-strutsien juoksemaa pensaikkomaata pohjoiseen, kun äkisti havaitsin tiellä suuren värikkäästi suomuisen matelijan: olenko tullut Carl Mayn poikakirjan matkalle etsimään Inkan testamenttia? Siinähän on iguana-lisko, tuolla toinen.
On toinenkin kirja, jonka taianomainen veto kiinnittää tunteitani Entre Riosin rajamaan sinänsä yksitoikkoisen maiseman salaperäisyyteen, Pikku prinssi. Sen kirjoittaja Antoine de Saint-Exupéry joutui kerran – joulukuussa vuonna 1929 – tekemään Latécoère 25- lentokoneellaan pakkolaskun Rio Uruguayn läheiselle rantaniitylle. Hän oli lentämässä postia Buenos Airesin ja Paraguayn Asunciónin välillä. Suurten virtojen välinen Mesopotamia Argentina on villin luonnon ja kulttuurin yhdistelmä. Niin myös klassisen Pikku Prinssin lastenkirjamainen olemus on mestarillinen aikuisten aina uudelleen luettava löytömahdollisuus. Kolmaskin kirja, Saint-Exupéryn Yölento samojen maiden yllä kiinnittää mieltä ja ruokkii fyysisen ja henkisen jännittäviä mielikuvia.
Mitä näkyy aikuisen vuoteeseen, mitä matkoille, näköalapaikoille? Ehkä näkyy vähän todellisuutta, mahdollisesti myös jonkin verran haaveita, mielikuvia, unia, unelmia, uusia ideoita. Raja faktan ja fiktion välillä on aina häälyvä. Se on aina auki ja sellaisena sitä tarvitaan.
Mitä näkyy lapsen sängystä? Mitä vain. Ehkä parhaiten juuri lapsi voi sen kertoa ja opettaa ylittämällä missä ja milloin hyvänsä todellisuuden ja mielikuvituksen rajat. Lapsensängyn punosten läpi näkyy yhtä aikaa Otava ja Etelän risti.
ELÄMÄNI LAULU
Buenos Airesin kiihkeäliikenteisellä Paseo Colonilla, vilisevien kaistojen keskellä, on valtaisa veistos. Se on Rogelio Yrurtian (1879-1950) Canto al trabajo, Laulu työlle, Työn laulu, jossa eri sukupolvista muodostettu ryhmä ihmisiä vetää kolossaalista kiveä. Vanhukset voitelevat kitkaa pois. He kompuroivat viisaina neuvojina hihnojen ja kiven välissä auttaen vahvoja nuoria aikuisia ja työn helteeseen tottuneita keski-ikäisiä kiskojia. Valjaat kireinä hartioita hiertämässä miehet ja naiset näyttävät pystyvän sankarilliseen työurakkaansa.
Etummaisina kulkueessa on ryhmä nuoria ja lapsia, jotka eivät ole kiinni vetoköysissä lainkaan, vaan jotkut käsiään huitoen kuin siiville nousten, toiset taivaita tähyillen ja silmiään kirkkaudessa varjostaen etenevät näkijöinä, haaveilijoina, kuin sukunsa tulevaisuuden airuina.
Kolme ryhmää myöhemmin kyhätyssä rauta-aitauksessa, kuin suuressa vuodehäkkyrässä, ovat idealismi etummaisena, keskellä realismi ja takimmaisena traditio. Paikallaan junnaava työn sankareiden monumentti kiitää yhä kovempaa nykyistä liikennettä vastaan. Ja niin tämän veistoksen suuri kertomus on alkanut muuntua kaipaukseksi viisaasta pysähtymisestä.
* * *
Tähän päättyy ensimmäinen jakso muistikuvia matkoiltani Ritvan kanssa. Laatiessani näitä Face Bookin päivityksiä olen yrittänyt samalla purkaa ikävääni yksinjäämisestä. Viisaat ystävät ovat neuvoneet, että surua ja kaipausta kannattaa purkaa muistelemalla, myös kirjoittamalla. Tämä jakso perustuu Ritvalle omistamaani esseeseen Otava ja Etelän risti.
Jatkoin viime kesänä Ritvan kanssa yhteistyössä kirjoittamista vielä hänen viimeisiin päiviinsä asti. Silloin syntyi pitkä sarja kertomuksia merkillisistä ihmiskohtaloista, jotka liittyivät työhömme Buenos Airesissa ja laajemminkin Etelä-Amerikassa. Jos joskus saan voimaa jatkaa Ritvan poislähdön vuoksi kesken jäänyttä kerrontaa, voisin ajatella mahdollisuutta laatia uusia jaksoja Face Bookin päivityksiä niiden pohjalta.
Tälle, nyt päättyneelle jaksolle, yritin kirjoittajana tulla mukaan nuorena merimiespappina, joka kerran lähti viiden vuoden sopimuksella yli kuuden vuoden työjaksolle Buenos Airesiin. Olen saanut kirjoittajana matkustaa nämä jaksot teidän monien lukijoiden kanssa keskustellen ja kommentoiden mielenkiintoista merielämää rahtilaivoilla ja katsella suuren deltan rannikoilta avautuvaa ruohomerta ja suurkaupungin satamaa. Rakas Ritvani ja muutaman kuukauden ikäinen esikoislapsemme sulostuttivat matkaamme lämpimämmin kuin itse alussa osasin kuvitella. Siihen vaikutti ehkä myös näitä kertomuksia varten ullakon kätköistä esiin kaivamani kuvat merimatkalta, lapsen verkkosängystä, maisemista ja tapahtumista Atlantilla ja Rio de la Platalla, sekä ennen kaikkea diakuvat kauniista naisesta rinnallani.
Nyt olen yksinäisempi mutta myös kiitollisempi kuin koskaan hänelle, hyvien lasteni Äidille, josta tuli, ei vain papin suurenmoinen työtoveri ja kanttori, vaan koko elämäni Laulu.