Tiivistelmä
- Aloitetaan kokemuksen arvosta. Tässä loistavien elämien ja Facebook-kasvojen yhteiskunnassa käydään järjetöntä kilpailua siitä, ettei vanhenisi, mutta en tunne ketään, joka kieltäisi oppimansa arvon.
- Viisikymppisenä on jo ratkaistu ne asiat, jotka olivat aiemmin vaikeita: missä asua, perhe, työ, verkostot, identiteetti. Se jättää tilaa ja energiaa tämän vaiheen haasteille.
- Ensimmäinen on luopua nuoruuden kaikkivoipaisuudesta — kyvystä kaikkeen, tunteesta olla ikuinen — ja hyväksyä haavoittuvuus, jota keho ja epäonnistumiset ovat jo näyttäneet. Sitten tunnustaa puutteellisuus: emme pysty kaikkeen emmekä yksin.
- Sitten epävarmuus — elämä muuttuu ja yllättää kerta toisensa jälkeen — ja, jos uskallamme tulla tänne asti, rajallisuus: alamme hyväksyä, että kuolemme.
- Sen hyväksyminen muuttaa arvojärjestystä ja kiireen tunnetta. Annamme tilaa tärkeälle, ymmärrämme paremmin vanhempiamme, lapsiamme ja koko ihmiskuntaa. Viidenkymmenen jälkeen avautuu kypsän kehityksen aika, josta voimme ehkä tehdä elämämme parhaan vaiheen. Nyt on hetki.
Vuosikymmenen vaihtumiset ovat usein merkittäviä hetkiä.
Ne synnyttävät pohdintoja, uudelleenarviointeja, «masennuksia» ja monenlaisia kysymyksiä…
Katsotaan tänään muutamia erityispiirteitä, joita viisikymppiset usein tuovat.
Haluan aloittaa korostamalla kokemuksen arvoa. Jos tässä loistavien elämien ja Facebook-kasvojen yhteiskunnassa vallitsee järjetön kilpajuoksu siitä, ettei «vanhenisi», en tunne ketään, joka kieltäisi elämän varrella opitun arvon.
«Tiedämme jo, miten tehdään…»: luoda suhteita, käyttää rahaa, ratkoa ongelmia, opiskella, tehdä muutoksia, pitää huolta itsestämme, nauraa ja hoitaa tuhat arkista asiaa.
Olemme enimmäkseen ratkaisseet ja oppineet perusasioita, jotka olivat muissa vaiheissa hyvin vaikeita: meillä on paikka jossa asua, meistä tuli vanhempia, meillä on perhe ja verkostot, osaamme tehdä työtä, tunnemme seksuaalisen identiteettimme ja osaamme liikkua yhteiskunnassamme.
Meillä on kumppani, ja ellei ole, voimme lähestyä uusien suhteiden mahdollisuutta pienemmin vaatimuksin ja suuremmalla vapaudella jakaa se, mikä on tarpeen.
Näihin kysymyksiin olemme yleensä jo vastanneet, mikä jättää tilaa ja voimia nykyisen vaiheen uusille haasteille.
Katsotaan, mitä ne ovat:
Viisikymppisten vaihe kutsuu meitä usein lopettamaan kaikkivoipaisuuden.
Sen nuoruuden taipumuksen kyetä kaikkeen, muuttaa kaikki, tuntea itsensä «ikuiseksi», «voittamattomaksi» ja mahtavaksi…
Viisikymmenvuotiaana on aika hyväksyä haavoittuvuus (jota kehon kivut, epäonnistumiset ja epäröinnit ovat jo osoittaneet) ja tietää olevansa hauras joidenkin tapahtumien edessä.
Samoin tunnistamme puutteen. Emme kykene kaikkeen, emme pysty yksin… tarvitsemme toisia, ja hekin meitä. Meidän on osattava puhua, kuunnella ja myöntää. Oppia toisiltamme ja hyväksyä erot.
Nyt on myös aika tunnistaa epävarmuus: emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, emme voi hallita kaikkea, ja elämä muuttuu ja yllättää meidät kerta toisensa jälkeen… ja jäämme taas epätietoisuuteen.
Lopuksi, jos uskallamme tulla tänne asti, meidän on hyväksyttävä rajallisuus: elämä päättyy. Alamme myöntää, että kuolemme, ja että se murskaava koetulos, se ratkaiseva kuvaus osuu meihin jonain päivänä tai myöhemmin tai joskus. Toisin kuin nuoruudessa, kuolema koskettaa nyt läheltä ja tunnemme, että se voi tavoittaa meidätkin.
Ja miltä tuntuu hyväksyä haavoittuvuus, puute, epävarmuus ja rajallisuus?
Vaikuttavaa, eikö?
Kun ensivaikutelma on ohitettu, voimme ajatella tätä tilannetta voimakkaana kutsuna muutokseen ja avautumiseen.
Käänteenä siinä, miten näemme maailman ja itse elämän.
Näiden haasteiden ottaminen vastaan avaa meidät arvostamaan tätä vaihetta ja elämään sen uusiutunein voimin ja kiinnostuksin; nykyhetken arvon tunnistaminen täydessä mitassaan ja pienen arvostaminen siellä, missä olemme todella vahvoja ja korvaamattomia, ovat osa kypsyyden tietä.
Näin on mahdollista saavuttaa uusi katse ja viisauden suunta. Arvoasteikko muuttuu, samoin kiireen tuntu. Annamme tilaa tärkeälle…
Näemme menneen ja nykyisen perspektiivissä ja ymmärrämme silloin paremmin vanhempiamme, lapsiamme ja koko ihmiskuntaa.
Yksityiskohdista ja pikkuseikoista luopuen olemme hienovaraisempia ja vastaanottavaisempia.
Ja juuri tuo muutos tekee meidät kykeneviksi olemaan ja tekemään paremmin, sekä itsemme että toisten kanssa.
Uskon siis, että viidestäkymmenestä vuodesta eteenpäin meillä ihmisillä on tilaisuus astua ainutlaatuiseen aikaan, syvien ja uudenlaisten haasteiden aikaan, kypsän kehityksen aikaan, poikkeukselliseen vaiheeseen.
Uskon, että voimme ehkä tehdä tästä… elämämme parhaan vaiheen.
Nyt on sen aika.