Kiitos elämälle, kaikesta mitä se on antanut

Muutamia päiviä sitten kotiimme saapui englantilainen nuorimies. Hän aikoo jäädä vuodeksi, koska pitää Argentiinasta ja haluaa kokeilla, josko siitä tulisi hänelle pysyvä asuinpaikka. Hän on lapsuudenystäväni poika, ystäväni äiti on englantilainen ja isä puolalainen, he tulivat tänne töihin 50-luvulla ja 20 vuotta myöhemmin palasivat Englantiin. Nyt näiden maahanmuuttajien poika palaa, ehkä jäädäkseen.

Elokuussa matkustin Suomeen ja nautin taas kerran tuon maan kauneudesta, ajatellen kuinka ihanaa voisi olla asua siellä. Huomasin, että enemmän kuin aikaisempien vierailujeni aikana, siellä oli suomalaisten lisäksi ihmisiä muista kulttuureista, Afrikasta, Aasiasta sekä Lähi-idästä ja naapurimaista Venäjältä ja Virosta. Latinalaisamerikkalainen yhteisö, joka on asettunut maahan jo vuosikymmeniä sitten, on osa näitä uusia kulttuureja, jotka ovat vieneet perinteensä Suomeen. Jotkut ryhmät sopeutuivat hyvin pohjoismaalaiseen elämäntyyliin, löysivät hyvän työn ja, suurimmassa osassa tapauksista, ovat kiitollisia voidessaan asua paremmissa oloissa kuin kotimaassaan. Toiset tulevat vain lyhyeksi ajaksi kokeilemaan ja oppimaan uusia tapoja ja perinteitä voidakseen viedä sitten omaan kotimaahansa uudet opitut asiat.

Mutta toisille sopeutuminen ei ole niin helppoa ja he tarvitsevat ehkä apua ja erityistä tukea voidakseen sopeutua ja tottua uuteen tilanteeseen. Täällä Argentiinassa tapahtuu jotain samankaltaista. Meillä on paljon maahanmuuttajia naapurimaista ja vähemmän kaukaisemmista, vaikka nykyään satunnaiset afrikkalaisten ryhmät, jotka myyvät koruja kaupungin kaduilla, löytävät tiensä maahan ja Kiinasta on tullut isompia ryhmiä perustamaan supermarketteja. Mieleeni tulee muisto varhaisesta nuoruudestani, useita vuosikymmeniä sitten, 60-luvun kieppeiltä: suurin osa koulukavereistani oli joko italialaisten, espanjalaisten, ranskalaisten tai saksalaisten lapsia, ja minulla oli suomalainen äiti ja ukrainalainen isä. Siellä oli venäläisten, slovenialaisten, kroaattien, arabien ja japanilaisten lapsia. He kaikki olivat hienoja ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka tulivat etsimään parempaa tulevaisuutta lapsilleen. Tämän monikulttuurisuuden ansiosta sain mahdollisuuden nauttia erilaisista juhlista perinnetansseineen ja -ruokineen, muistan muun muassa japanilaisten kukankasvattajien järjestämät mielettömän kauniit kukkamarkkinat Escobarin kylässä. Elämääni todella rikastutti tämä monimuotoisuus, erilaisuus oli puoleensavetävää. Yksi parhaimmista ystävistäni puhui kotonaan vanhempiensa kanssa sloveenia, toinen englantia. Naapurini galicialaisilta isovanhemmilta opin hispaanisen hengen, joka pureutui niin syvälle sisimpääni, että vieraillessani ensimmäistä kertaa Madridissa, jo aikuisiällä, tunsin olevani täysin tutussa paikassa.

Nykyään noiden maahanmuuttajien lapset ovat joko ammatti-ihmisiä tai työntekijöitä, he ovat menneet naimisiin, heillä on lapsia ja lapsenlapsia, nämä viimeiset täysin argentiinalaisia, vaikka säilyttäisivätkin kiinnostuksensa juuriinsa. Ajattelen kuinka hienoa, että on uusia maahanmuuttoliikkeitä, ja kuinka hienoa, että hallitukset toimeenpanevat yhä paremmin integraatio-ohjelmia, joita minulle 60-luvulla edusti ennen kaikkea julkinen koulu, missä eroavaisuuksia ei tarvinnut lakaista maton alle, ne vain vahvistivat sitä, mikä meillä oli sisällämme, tuotu toisesta kulttuurista. Juuri siksi, ettemme olleet samanlaisia, olimme kiinnostavampia. Tänään kysynkin, miksi haluaisin tutustua vain itseni kaltaisiin ihmisiin? Kuinka tylsää!

Haluan monivärisen maailman täynnä erilaisia kukkia, erilaisia tuoksuja. Haluan tanssia polkkaa ja myös tangoa, jenkkaa ja chacareraa. Ja voida nauttia muiden maiden laulusta, joka elää yhdessä minun lauluni ja tanssini kanssa. Säkeistö chileläisen laulajalauluntekijän Violeta Parran laulusta Gracias a la vida heijastaa hyvin tätä tunnetta.
”Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan?
Sain siltä itkun ja sain siltä naurun.
Onnen ja tuskan eron niin huomaan
ja niistä pystyn oman lauluni luomaan,
sen jota kaikki luovat kaikkialla,
laulun, jota luodaan kaikkialla.”

(Violeta Parran laulun sanat suom. Pentti Saaritsa)