Enrique Tessierin kirjoituksessa Supermaahanmuuttajista kuvataan suomalaisen maahanmuuttokeskustelun toista äänekästä ääripäätä. Suomalaiset maahanmuuttokriitikot, joihin lukeutuu myös joitain poliitikkoja, saavat paljon huomiota mediassa. Onneksi tämänkaltainen keskustelu on kuitenkin pienen marginaalin ylläpitämää, mutta ikävä kyllä paljon huomiota herättävää. En kuitenkaan halua enempää kiinnittää huomiota tähän iänikuiseen keskusteluun, jota Suomessa käydään: puolesta ja vastaan, pelkoa ja uhkakuvia. Se ei ole vielä johtanut mihinkään!

Kiinnittäisin kuitenkin Tessierin tekstissä huomioni muutamaan paljon tärkeämpään seikkaan: Meillä on jo pieni mutta kasvava moniarvoinen yhteisö ja siksi on tarpeellista tänään rakentaa ja kulkea niitä kaksisuuntaisia siltoja eri ryhmien väillä. .. Olisi tärkeä puhua ratkaisuista eikä vain ongelmista. 

Miksi päädyin kirjoittamaan tänään tästä aiheesta? Olen monikulttuuriseen ja kansainväliseen kansalaistoimintaan suuntautunut yhteisöpedagogi, työskentelen etsivänä nuorisotyöntekijänä Suomen värikkäimmässä kaupungissa Helsingissä ja lisäksi kotonani asuu maahanmuuttaja. Työkokemusta olen kerännyt turvapaikanhakijoiden sekä alaikäisten pakolaisten parista. Elän kosketuksissa tämän aiheen kanssa päivittäin ja haluan nostaa esiin ruohonjuuritason näkökulmia maahanmuuttoon liittyen.

Ratkaisuja ongelmista puhumisen sijaan voisi kuvata parhaiten työfilosofiaani, mutta myös arkista ajatteluani.

Kun kiinnitämme huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa siltojen rakentamiseen ja ratkaisuihin liittyen maahanmuuttoon, voisin nostaa esiin lukuisia toimintamuotoja, hankkeita ja toimijoita hyvinä esimerkkeinä. Suomessa kolmas sektori on toiminut jo vuosikausia edistääkseen kotoutumista, koulutusta sekä maahanmuuttajien ja kantaväestön vuoropuhelua. Suurissa määrin tätä työtä ylläpitävät vapaaehtoiset kansalaiset. Mainittakoon esim. Suomen Pakolaisapu, SPR, Moniheli, Helsingin Diakonissalaitos, Väestöliitto, Kalliolan Setlementti jne., lista on pitkä. Arjessa, siellä missä näitä paljon parjattuja ilmiöitä eletään todeksi, ei alleviivata maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta tai erilaisuutta. Suomessa on ja elää todellisia, moniarvoisia yhteisöjä, joissa sillat ovat jo rakentuneet. Kohtaamista tapahtuu puolin ja toisin, arkena ja sunnuntaina. Tätä todellisuutta elän myös itse, enkä siksi saa kiinni suomalaisesta maahanmuuttokeskustelusta, me ja muut -asetelmasta.  Arkista näkökulmaa aiheeseen ei kovin usein nosteta mediassa esille, huomiota saa kritiikki tai kritiikin kritiikki. Eikä kritiikissä sinänsä mitään vikaa ole, kehittyäksemme tarvitsemme myös kriittisyyttä. Ongelmaksi se muodostuu, kun kritiikki kohdistuu ihmisryhmiin tai yksilöihin ilmiöiden ja toimintatapojen sijaan. Tämän kaltaisen kritiikin ratkaisuehdotukseksi jää helposti jotain yhtä surullista kuin ”supermaahanmuuttajat”. Näissä keskusteluissa syrjinnän ja rasismin kriteerit täyttyvät hyvin helposti. Kehä sulkeutuu ja keskitytään taas ongelmiin.

Mielestäni seuraava havainto nuorisotyön kentältä kuvaa hyvin sitä asennetta, jota Suomessa kaivattaisiin aiheesta puhuttaessa, myös mediassa. Etsivässä nuorisotyössä monikulttuurinen osaaminen nähdään seuraavalla tavalla: ei ole olemassa mitään erityistä monikulttuurista osaamista, eikä työ mene pilalle, vaikka ei ole valmentautunut monikulttuurisuuteen. Lähtökohtana on kohdata ihminen ihmisenä. (Pulli 2013). Tämänkaltainen asenne voisi olla yksi ratkaisu nykypäivän Suomessa. Unohdetaan eriyttäminen ja asian mystifiointi, puhutaan asioista asioiden nimillä.

En halua pelkästään valaa ruusuista kuvaa tai kieltää ongelmia. Ihmiselämässä ja arjessa on erilaisia sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, niiden kieltäminen on turhaa. Sen sijaan, että voivotellaan joidenkin maahanmuuttajien ”epäpätevyyttä” suomalaiseen yhteiskuntaan tai haikaillaan supermaahanmuuttajia, voisimme pohtia, miten taata ja turvata kaikkien täällä elävien tai tänne muuttavien täysivaltaisten ihmisolentojen toimintakyky ja osallisuus, omien oikeuksien ja velvollisuuksien tunteminen sekä yhteisen kotimaamme kehittäminen ja vaaliminen.

Ratkaisuihin keskittyminen vie eteenpäin, ei ongelmiin takertuminen.

Muistuttaakseni kuitenkin lukijoita meidän ”ongelmastamme”, tuon esiin viimeisimmät lukemat vieraskielisten osuudesta koko väestöstä. Tätä tutkiessamme voimme pohtia ratkaisuja siihen, miten selviämme tämän 4,9 % väestönosan jaloissa? Pärjäämmekö naapurikansojemme kanssa samalla maalla? Mitä sitten kun Elovena-tytöstä tulee musta? Kuka meitä auttaa, kansaa hädässä?

”Vieraskielisten määrä oli vuoden 2012 lopussa 266 949, mikä oli 4,9 prosenttia väestöstä. Suurin vieraskielisten ryhmä oli venäjää äidinkielenään puhuvat, joita oli 62 554 henkilöä. Seuraavaksi suurimmat vieraskieliset ryhmät olivat vironkieliset (38 364), somalinkieliset (14 769), englanninkieliset (14 666) ja arabiankieliset (12 042).” (Tilastokeskus, 2013)

Ratkaisuehdotukseni: Ei tehdä tästä nyt numeroa!

 

Emmi Safar,

Etsivän nuorisotyön tekijä

Helsinki

 

 

By admin