Rauli Virtanen on tomittaja, TV tuottaja, ohjaaja ja tieto kirjailija.
”Argentiina on kehittynyt valtavasti sitten ensimmäisen visiittini täällä syyskuussa 1973. Olin silloin ikimuistoisessa hurmioituneessa juhlassa Casa Rosadan edessä, kun Juan Peron palasi maahan ja kajautti parvekkeelta käheällä äänellä ´compañeros´!.
Tänään peronistit ovat jälleen vallassa. Oma käsitykseni on se, että peronismi on tavallaan estänyt tai hidastanut sellaista puoluepoliittista kehitystä, joka on esimerkiksi meillä Euroopassa. Peronismi on enemmänkin liike (movimiento) eikä puolue, kuten esimerkiksi Suomessa kokoomus, keskusta, SDP, vasemmistoliitto jne. Suomessa perussuomalaisten puolueessa on ehkä enemmän liikkeen kuin puolueen piirteitä.
Toinen Argentiinan poliittisen järjestelmän kehitystä hidastanut tekijä on ollut armeija.
Olin maassa monta kertaa sotilasdiktatuurien ja guerra sucian aikana. Se oli masentavaa ja pelottavaa aikaa.
Argentiina voitti 1978 jalkapallomestaruuden mutta sotilashallitus ei saanut siitä kovinkaan paljon kunniaa tai kansan suosiota. Maradonan siivittämä mestaruus 1986
Meksikossa oli paljon merkittävämpi.
Oli hienoa nähdä taisteleva Argentiina finaalissa 2014. Toivoin sen tai jonkun muun eteläamerikkalaisen joukkueen voittoa. Argentiinalla oli täydet mahdollisuudet voittaa. Maalla on huikeita pelaajia kuten Mascherano, Messi, Romero, Di Maria ja upea valmentaja Sabella jonka vaatimattomasta asenteesta pidän.
Ikävää, että joukko huligaaneja tuhosi hienon juhlan obeliskin luona pelin jälkeen. Argentiinassa, samoin kuin Brasiliassa ja muissa Latinalaisen Amerikan maissa, eriarvoisuus on edelleen valitettavan suuri ongelma, joka jakaa yhteiskunnan hyväosaisiin ja osattomiin. Nykyiset talousjärjestelmät eivät tunnu pystyvän ratkaisemaan ongelmia, ei myöskään Brasilian vasemmistolainen työväenpuolue Lulan ja Dilman hallintokausien jälkeen. Tarvitaan radikaaleja uudistuksia, jotta tyytymättömyys vähenisi.
Olen aina rakastanut Argentiinaa, ystävällisiä ihmisiä, Buenos Airesin leveitä bulevardeja ja San Telmon kapeita katuja, maailman parhaita pihvejä, kahviloita, tangoa, lehtikioskeja, koko ilmapiiriä.” Kertoo Rauli Virtanen
Fennia kysyi:
1. Mitä tarkoitat tarkalleen ottaen sanoessasi, että poliittiset puolueet eivät ole Argentiinassa kehittyneet peronismin takia?
Tarkoitan poliittisen järjestelmän kehittymättömyyttä Toisen maailmansodan jälkeen sotilashallituksiin asti. Silloin kaiken kattava peronismi oli enemmänkin liike, movimiento, kuin selvä poliittinen puolue, partido, ja sen varjossa oli vaikea perustaa puolueita sellaisina kuin me näemme ne Euroopassa.
2. Mitä yhteneväisyyksiä löydät Suomen perussuomalaisten ja maamme nykypäivän peronistien välillä?
Peronismi ja perussuomalaiset saavat kannatusta yli perinteisten ideologisten puoluerajojen. Niillä on voimakas populistinen vire, ehkä myös protestipuolueen hahmo.
3. Mitä ajattelet nykypäivän eriarvoisuudesta Argentiinassa verrattuna vuoden 1973 eriarvoisuuteen?
Vaurastuminen lisää eriarvoisuutta kaikkialla, myös Argentiinassa, vaikka keskiluokka saattaa siitä hyötyäkin. Argentiinan slummit ovat lohduttomia ja köyhyys tulee vastaan myös Buenos Airesin kaduilla. Muistan aina, kuinka koulussa kerrottiin Argentiinan olleen maaimansotien aikana maailman vilja-aitan ja yhden maailman vauraimmista maista.
4. Entä väkivallasta ja turvattomuudesta?
Väkivalta ja turvattomuus ovat lisääntyneet huomattavasti, kuulen siitä ihmisiltä ja aistin sen kävellessäni yöllä vaikkapa San Telmossa, vaikka minulle ei mitään ikävää tapahtunutkaan. Myös huumeongelma on silmiinpistävä.
5. Luuletko, että jalkapallo voi jollain tapaa auttaa parantamaan todellista maailmaa vai onko se vain viihdyke, joka peittää alleen muut todellisuudet?
Sekä että. Jalkapallon nostattama fanaattinen nationalismi ei ole hyvä asia, samoin kuin ei myöskään kentillä esiintyvä rasismi. Jalkapallo kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kansoja kaikkialla, sitä pelaavat rikkaat ja köyhät. MM-kilpailuja ja muita tapahtumia, kuten olympialaisia järjestävät maat saavat toki usein huomion kiinnittymään pois ikävistä asioista. Hyvänä esimerkkinä Putinin olympialaiset.