Taivaankantaja on kertomus pienen tytön vapaudesta ja mielikuvituksesta sekä varttumisesta hänen uskonnollisen perheensä dogmaattisessa maailmankuvassa.
Millaista on kirjailijan elämä Suomessa?
Kirjalijaelämä on Suomessa jokaisella tekijällä varmasti omansalaistaan ja omansanäköistä – ja usein melko monikasvoista ja monialaista. Moni kollegani yhdistelee kaunokirjalliseen työhönsä monenlaisia muita töitä – kirjallisia tai aivan muunkin alan tehtäviä. Harva kirjailija elää pelkästään kirjojen julkaisulla. Taiteen ja kulttuurin apurahasysteemi kuitenkin mahdollistaa Suomessa keskittymisen myös taiteen tekemiseen pidemmiksi jaksoiksi.
Itse olen yhdistänyt romaanikirjailijan työhöni elokuvakäsikirjoittamista, opetustyötä, kustannustoimittajakeikkoja ja väitöskirjatutkijan tointa. Nyt olen opetellut vähentämään muuta työtaakkaa voidakseni keskittyyä kaunokirjalliseen työskentelyyn ja elokuva- ja radiokäsikirjoituksiin sen ohella. Opetan kuitenkin edelleen melko paljon kirjoittamista koska koen sen tärkeäksi. Elämä on siis edelleen tasapainottelua monien roolien ja töiden välillä.
Mitkä asiat täytyy täyttyä jotta voit julkaista kirjan Suomessa?
Uskon kovasti siihen, että kirjailijaksi tulee oppimalla luottamaan omaan tekstiinsä ja jaksamalla tehdä työtä sinnikkäästi oman näkemyksensä täyttymiseksi, hioa ja kirkastaa työtään loppuun asti. On myös löydettävä ja vakuutettava sellainen kustannustoimittaja ja kustantaja, joka uskoo ja luottaa tekstiin ja tekijään yhtä lailla ja yhdessä tekijän kanssa. Suomalainen kaunokirjallisuus on tätä nykyä rikasta ja moniäänistä, hyville eriäänisille kirjaiijoille on tilaa vaikka kirja-alaan kohdostuukin paljon huolia ja pelkoja.
Mistä Taivaankantaja kirja idea on peräisin?
Taivaankantaja on syntynyt monista iduista. Aivan ensin oli katkelma tytöstä, joka kulki liian isoissa äidinkengissä ja jolla oli oma erityinen kieli. Tytön kokemat näyt olivat myös melko varhaisessa vaiheessa, mutta tulivat erään ystäväni lapsuuden kertomuksista. Hän oli myös äidittä köyhien isovanhempiensa kanssa elänyt nainen. Uskonnollinen yhteisö rakentui tytön ympärile vasta myöhemmin. Mutta se antoi kirjalle keskeisen teeman – ja vei sitä proosarunosta ja novellista kohti romaanin mittaa. Halusin tutkia pienen lapsen kokemusta uskonnollisen yhteisön reunalla ja rajalla ja sitä millä tavoin lapsen kuvitteellinen, vapaa, sisäinen maailma törmää aikuisten uskonnollisen dogmaattisen maailmankuvaan. Osa kirjan maisemasta viittaa lapsuuden kotiseutuuni Pertteliin Salon lähellä, vaikka kirja ei olekaan millään tavalla omaelämäkerrallinen.
Mikä on sinun perspektiivii nykypäivinä uskosta ja uskonnoista Suomessa ja maailmassa?
Suomi on ollut jo pitkään melko maallistunut henkiseltä ja hengelliseltä kulttuuriltaan. Kuitenkin uskonnollinen arvomaailma on kietoutunut voimakkaastikin poliittiseen päätöksentekoon tälläkin hetkellä, mutta ei suinkaan aina lähimmäisenrakkauden osoittamisen tai heikoimmista huolehtimisen merkeissä. Silti tuntuu että kirkko instituutiona uskaltaa yhtenä harvoista pitää inhimillisiä arvoja esillä nykyisenä kovan taloudellisen ideologian aikana. Kiinnostavaa oli kuulla Yle Radio 1:sen Iltahartauden valintana tänään, juuri kovien taloudellisten leikausten keskellä, luentana Jesajan kirjan erittäin tiukka ja ajankohtainen vallanpitäjien kritiikki.
Keskustelua uskonnollisten yhteisöjen sisällä tapahtuvasta henkisestä ja hengellisestä vallankäytöstä ja väkivallasta on käyty paljon keskustelua Suomessa viime aikoina, ja väliin myös ilman skandaalinkäryä. Keskustelu on vaikuttamassa toivon mukaan rakentavasti esimerkiksi naisten ja lasten asemaan erityisen dogmaattisissa uskovaisissa yhteisöissä, kuten lestadiolaisuuden parissa, mihin oma romaaninikin kytkeytyy.
Uskonto on nykyään hyvin poliitisoitunut asia – kuten se on aina eri tavoin ollut. Toisaalta en voi nähdä länsimaailmassa varmasti isoimmaksi uhkaksi koetun Daeshin toiminnan toteuttavan minkään uskonnon kirjainta toiminnassaan. Toisaalta kristinuskon omaan historiaan on kuulunut myös julmuutta ja täysin oikeuttamatonta väkivaltaa.
Seuraan uskonnollisten vastakkainasettelujen kärjistymistä sekä kotimaassa että kansainvälisesti huolestuneesti. Uskonnollisessa fundamentalismissa on kyse vallankäytöstä, jossa käytetään härskisti hyväksi myös ihmisten hauraimpia ja haavoittuvaisimpia mielenkykyjä, kykyä uskoa johonkin meitä suurempaan ja näkymättömään, kykyä kuvitella.
Onko seuravaa kirja jo suunittelussa?
Taivaankantajan jälkeenhän olen julkaissut Jokapäiväinen elämämme –romaanin vuonna 2013. Työskentelin sen parissa reilut kuusi vuotta. Teos kertoo venäläisestä runoilijasta Marian Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta viime vuosisadan alun Neuvostoliitossa ja Euroopassa, totalitaristisen politiikan reunalla ja keskellä. Romaani sai kotimaassa vuoden 2013 Finlandia-palkinnon ja aiheutti sen että romaanihenkilöt kulkivat matkassani melkein kaksi vuotta kirjan valmistumisen jälkeen.
Nyt Alja ja Marina ovat viimein jättäneet minut hieman rauhaan ja työstän paraikaa nähtävästi kahta hyvin erilaista romaanikäsikirjoitusta vuoroin, toisessa on historiallinen aihe ja tausta, toisessa rakennan kokonaan omalakista allegorista maailmaa. Saa nähdä kumpi romaani valmistuu ensin ja kestääkö niiden kirjoittaminen yhtä kauan kuin edellisten teosteni. Rinnalla kirjoitan mm. kuunnelmaa ja kahta elokuvakäsikirjoitusta.
Tunnetko Latinalaisia kirjailijoita ja onko sinulla joku suosikkikirjailija? Ja kuka on suosikkikirjailijasi Suomesta?
Olen lukenut paljon Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta, vaikka en osaakaan espanjaa tai portugalinkieltä. Erityisen paljon minuun on vaikuttanut brasialalainen Clarice Lispector, hänen teoksensa Lähellä villiä sydäntä, Passio, Tähden hetki ja Agua viva – muun muassa. Minulle on tärkeää hänen tarkka sisäistä maailmaa luotaava elävä kielensä ja vapaa muotonsa. Julio Cortazárista olen ollut Jorge Luis Borgesin rinnalla innostunut kovasti jo ennen matkaani Argentiinaan, mutta nyt Cortazárin unenomainen maailma on avautunut minulle paljon käsinkosketeltavana ja loputtoman kiehtovana. Cortazária on onneksi ilmestynyt juuri lisää suomennoksina. Samoin Lispectoria. Juan Rulfo ja Reinaldo Arenas ovat suosikkejani jo pitkältä ajalta aikaisemmin. Carlos Fuentesin Aura on hieno mieleen jäänyt helmi myös. Matkan seurauksena kirjapinossani on uusia tuttavuksia, Diamela Eltitiä, Adolfo Bioy Casaresia, Silvina Ocampoa, Roberto Bolanoa, Cesar Airaa ja Saksassa matkan jälkeen kirjailijakonferenssissa tapaamaani saksalaistunutta argentiinalaiskirjailijaa Maria Cecilia Barbettaa, jonka Muodistamo Los Milagros–romaani oli molempien yllätykseksi ehditty jo suomentaa.
Suomalaisista kirjailijoista minulle ovat olleet tärkeitä ensi sijassa seuraavat naiskirjailijat: Aino Kallas, Edith Södergran, Marja-Liisa Vartio, Eeva-Liisa Manner, Mariaana Jäntti, Leena Krohn, Monica Fagerholm. Nykykollegoistani pidän eritysesti Saila Susiluodon, Henriikka Tavin ja Kaisa Ijäksen runoudesta. Laura Lindstedtin ja Katja Ketun romaanit ovat huikeita, omaäänisiä teoksia. Kuten jo mainitsin, suomalainen kirjallisuus elää rikasta ja vahvaa aikaa.
Onko sinulla jotakin enemmän miistä haluasit puhua? Esim. miltä tuntui sinun matkasi Etelä Ameriikkaan?
Olin hyvin onnellinen että sain matkustaa Chileen ja Buenos Airesiin ja erityisen onnelliseksi minut teki sen kokeminen, että jo kymmennen vuotta sitten kirjoittamani romaani on herännyt juuri siellä henkiin ja se että kirja on luettu, koettu ja ymmärretty niin syvästi ja moniulotteisesti ja vivahteikkaasti. Siitä saan kiittää myös kirjan espanjantajaa Luisa Ruiz Gutierrezia ja kustantajiani Fiordo Editorialsista, jotka kirjan käännettäväksi alunperin melkein sattumalta, mutta sen erityisyyteen heti alusta asti uskoen. Kirjalla on oma elämänsä. Itse toivon palaavani vielä Latinalaiseen Amerikkaan jossa nyt olin ensi kertaa. Näin vasta pienen välähdyksen maiseia ja kulttuuria, hyvin erilaisia kulttuureja ja janoan nähdä ja kokea lisää.